Taloustrilogia, osa I: Kuntatalous

Tässä kolmiosaisessa artikkelisarjassa käsittelen Suomen taloutta ja kerron näkemyksiäni siitä. Talous yleensä jaetaan yksityiseen ja julkiseen sektoriin. Julkinen sektori Suomessa koostuu valtiosta, kunnista ja sosiaaliturvarahastoista. Ensimmäinen kirjoitukseni koskee kuntataloutta, toinen valtion taloutta ja kolmas yksityistä sektoria, jonka kustannuksella julkinen talous pyörii. En käsittele nyt erikseen rahastoja enkä Suomen ja EU:n välisiä rahavirtoja.

Kunnallispolitiikkaa seuranneet tietävät, ettei kuntien elo Suomessa ole helppoa. Kuntien on pakko huolehtia lakisääteisistä tehtävistään kuten terveydenhuollosta, perusopetuksesta, päivähoidosta ja sosiaalihuollosta alueellaan, itsenäisesti tai yhteistyössä muiden kuntien kanssa.

Vuosien saatossa valtio on jatkuvasti lisännyt kuntien tehtäviä mutta osallistunut niiden kustannuksiin keskimäärin vain kolmasosalla. Uudet velvoitteet ovat siis tuoneet merkittäviä lisäkustannuksia kunnille, huolimatta valtionosuuksien näennäisestä kasvusta.

Tarkkaa tietoa uusien tehtävien aiheuttamista kustannuksista ei ole, mutta esimerkiksi Kuntaliiton mukaan on pelkästään sosiaali- ja terveydenhuollon uusista tehtävistä vuosien 1993 ja 2004 välillä aiheutunut 1,5 miljardin euron suuruinen menojen kasvu.

Lisätehtävien ohella on valtio muilla toimenpiteillään pitänyt kuntien talouden parhaansa mukaan kireänä, ensin keventämällä verotusta kuntien kustannuksella ja toisekseen vähentämällä omaa osuuttaan palvelujen rahoituksesta maksamalla indeksitarkastukset vajaina.

Nykyinen hallitus on jonkin verran korjannut tilannetta ja vahvistanut kuntien tulopohjaa korottamalla kuntien osuutta yhteisöveron tuotosta, korottamalla kiinteistöveroprosenttien ala- ja ylärajoja sekä poistamalla työnantajien Kela-maksun. Kela-maksun poisto hyödyttää nettomääräisesti noin 250 miljoonalla eurolla kuntasektoria, joka kokonaisuutena on erittäin merkittävä työnantajataho. Käytännössä kyse on elvytyksestä sen sijaan, että kuntien talous olisi näiden toimenpiteiden myötä aidosti kohentunut.

Vuosituhannen alun hyvästä taloustilanteesta huolimatta ovat kunnat joutuneet ottamaan vuosittain lisää velkaa investointeja ja jopa käyttötaloutta varten eikä kunnille ole kertynyt varoja puskuriin äkillistä talouskriisiä varten. Vuoden 2009 lopussa kuntien lainakanta on noin 11,1 miljardia euroa. Tällä hetkellä ei ole varmuutta siitä, kauanko talouskriisi kestää tai miten syvälle talous sukeltaa.

Tilastokeskuksen mukaan kunnat arvioivat taloustilanteensa heikkenevän entisestään vuonna 2010. Menojen nopea kasvu ja verotulojen heikko kehitys johtivat viime vuonna vuosikatteiden tuntuvaan alenemiseen ja lainakannan voimakkaaseen kasvuun. Kuntien ja niiden liikelaitosten vuosikatteen arvioidaan pienenevän kolmanneksella ja velan määrän lisääntyvän lähes 2 miljardilla eurolla.

Näiden lisäksi etenkin väestön ikärakenne, muuttoliike sekä alue- ja palvelurakenteen muuttuminen vaikuttavat kuntien talouteen. Väestöään menettävissä kunnissa veropohja kapenee entisestään, kun taas ikääntyminen samalla kasvattaa palvelujen kysyntää entisestään. Kasvavissa kunnissa taas jatkuvasti tarvittava palvelujen lisäkapasiteetin rakentaminen tuo merkittäviä kustannuksia.

Toisin kuin yritykset, kunnat ovat tasapainotalouksia, jossa käytettävissä olevilla resursseilla pyritään tarjoamaan kuntalaisille vaaditut palvelut. Tasapainotaloudessa on se ongelma, että menot nousevat helposti tulojen tasolle. Kun hyvinä vuosina kuntien tulot kasvavat, katsovat päättäjät, että tarjolla on jakovaraa ja lisäävät kulutusta. Investoinnit tehdään luonnollisesti velaksi, koska kunnat elävät kädestä suuhun eikä minkäänlaista investointipuskuria yleensä ole.

Kuntien toimintamenot ovat kasvaneet vuoden 1999 18,3 miljardista eurosta yli 30 miljardiin euroon 2008. Pelkästään vuosien 2007 ja 2010 (arvio) välillä ovat toimintamenot kasvaneet 5,15 miljardia euroa. Suuri osa menojen kasvusta selittyy valtion jatkuvasti antamilla uusilla tehtävillä ja yleisellä kustannustason nousulla, mutta tässäkään asiassa ei valtiota voi ihan kaikesta syyttää.

Poliittinen vasemmisto muistuttaa aina ikuisen kasvun mahdottomuudesta kun puhutaan yrityksistä, mutta julkisista palveluista puhuttaessa ajatus tuntuu unohtuvan. Kuntien palvelut ovat kuin Molokin pohjaton kita, johon voidaan kaataa loputtomasti rahaa eikä mikään tunnu riittävän. Jokainen voi osaltaan miettiä, onko hyvinvointi kunnissa lisääntynyt samassa suhteessa kuin menot ovat kasvaneet.

Mielestäni kuntien talouskriisi on kuitenkin ensisijaisesti mahdollisuus. Kunnat ovat joutuneet miettimään toimintojaan ja palvelujen järjestämistä uusiksi. Hallinto- ja kuntaministeri asetti kesäkuussa 2009 hankkeen ”kartoittamaan, uudistamaan ja tarvittaessa purkamaan kuntien tuottavuuden parantamista haittaavia normeja”. Talouden heikkeneminen pakottaa kunnat järkeistämään toimintojaan ja parantamaan tuottavuutta.

Ei ole rehellistä asettaa juustohöylää ja rakenteellisia leikkauksia vastakkain, sillä molempia tullaan varmasti tarvitsemaan.

Kuntien ensisijaisena politiikkana tulisikin nyt olla toimintamenojen leikkaus. Ylimääräiset rönsyt tulee leikata pois ja nykyisten palvelujen tuotantoa tehostaa.

Kuntien ei kuitenkaan pidä säästää itseään hengiltä. Lihava mies ei laihdu, vaikka paino putoaisikin sahaamalla toisen jalan pois. Pois on saatava nimenomaan läskiä, ja konstithan ovat monet. Pakollisten palvelujen lisäksi kunnat hallinnoivat hyvin paljon ylimääräistä, joka ei välttämättä kuulu ydintoimintoihin.

Esimerkiksi Oulussa Nallikarin leirintäalue on kaupungin tappiollinen liikelaitos. Voidaan kysyä, eikö paikallishallinnon kannattaisi jättää suosiolla esimerkiksi matkailubisnes yksityisten hoidettavaksi. Mielestäni kannattaisi.

Kuntaliiton mukaan kuntasektorin tuottavuuspotentiaali on kuntarakenteiden kehittämisessä sekä palvelujen järjestämisessä ja toimeenpanossa, erityisesti ICT-toiminnoissa. Kaikki sähköistettävissä olevat palvelut on sähköistettävä ja itsepalvelun määrää lisättävä. Kaikkien tietojärjestelmien yhteensopivuutta on kehitettävä voimakkaasti.

Myös kuntien osto-osaamista ja kilpailutusta tulee kehittää. Useat kilpailutukset erityisesti ICT-toiminnoissa ovat epäonnistuneet ja niistä on tullut kunnille ylimääräisten kustannusten lisäksi huonosti toimivia järjestelmiä.

Julkisten palvelujen tuottamisen pitää olla markkinavetoisempaa. Vain julkisen vallan käyttöä sisältävät tehtävät on pakko hoitaa virkatyönä. Kaikki muu voitaisiin periaatteessa antaa yksityisten hoidettavaksi, mutta toisaalta yksityistämisessä ei ole järkeä, jos aitoa kilpailua ei synny.

Nykyisten yksityistämisten kanssa on usein huonoja kokemuksia, eikä ihme, sillä mikään ei ole niin huono kuin yksityinen valtion tukema monopoli. Kun kunta kilpailuttaa halvimman mahdollisen palveluntarjoajan ja antaa sille monopolin jonkin palvelun tarjoajana, tarjoaa yritys mahdollisimman vähän annettuun rahaan nähden saadakseen mahdollisimman paljon voittoa.

Mikäli kilpailutus tehdään oikein ja riittävän usein, voi tämä malli olla kuitenkin parempi kuin julkisen sektorin ylläpitämä palvelu.

Yksityistäminen tulisikin tehdä aina siitä näkökulmasta, että se lisää kansalaisten valinnan mahdollisuuksia ja parantaa markkinoiden toimintaa. Kun kunta rahoittaa kiinteän osuuden ja kansalaiset esimerkiksi palvelusetelein valitsevat itselleen mieleiset palvelut joutuvat yritykset tarjoamaan parasta vastinetta rahalle, sillä muuten ihmiset vievät setelinsä kilpailijalle.

Kaikki kuntien kehittämistoimet valuvat kuitenkin hiekkaan, mikäli valtio jatkaa kuntien velvoitteiden lisäämistä. On ensisijaisen tärkeää, että kuntien vastuuta ja toiminnan ohjausta arvioidaan uudelleen ja kevennetään. Kuntien autonomiaa tulisi lisätä ja eri palvelujen todellista tarvetta punnita aidosti, koska kyseessä on kuitenkin loppujen lopuksi nollasummapeli. Miljoona euroa johonkin on pois jostain muualta, ja kaikki on pois veronmaksajalta.

Silläkin uhalla, että saan kansalaisten vihat niskaani sanon, että meillä pitää olla rohkeutta arvioida ennakkoluulottomasti, mitkä palvelut ovat oikeasti tärkeitä, ja niistäkin miettiä, miten ne on järkevintä järjestää. Jo lähivuosina nousee uudelleen harkintaan koko joukko subjektiivisia oikeuksia. Yksi tällainen kysymys, jonka Raimo Sailas nosti joitain vuosia sitten esille, on kotona olevien vanhempien oikeus viedä lapset joka päivä maksuttomaan päivähoitoon.

Kaupungeissa nousee heti itku ja valitus, jos terveysasema, koulu tai kirjasto ei olekaan heti nurkan takana, mutta päivittäiset kauppareissut tehdään mukisematta kilometrien päähän kauppakeskukseen. Lähikauppa jää helposti paitsioon huonomman valikoimansa ja korkeampien hintojensa vuoksi. Samalla tavalla pienissä yksiköissä järjestettävien palvelujen valikoima on usein suppeampi ja kustannustaso korkeampi. Olisiko palvelurakenteen tehostamiselle enemmän ymmärrystä, jos lähipalvelujen puolustajat joutuisivat maksamaan enemmän veroja palveluistaan kuin halvempia palveluja käyttävät?

Talous varmasti kääntyy kasvu-uralle ennemmin tai myöhemmin, mutta rakennemuutos on väistämätön. Voimme joko varautua tuleviin eläke- ja terveydenhuoltomenojen radikaaliin lisääntymiseen ja huoltosuhteen heikkenemiseen toimimalla nyt ennakoivasti, ja leikata menoja, tai pitää pään pensaassa kunnes romahtaa. Äänestäjien valinnoista huolimatta muutokset ovat edessä. Mielestäni se, joka lupaa tällaisena aikana lisää kukkia ja kivaa kaikille, ei ole rehellinen. Me joudumme väistämättä tinkimään siitä mukavuuden tasosta, jonka kunnat ovat tähän mennessä tarjonneet. Pumpuli on nyt loppu, halusimme tai emme.

Kommentoi

Henri Heikkinen

Henri Heikkinen

Olen vähän yli kolmekymppinen Oulun kainuulainen, jolla on monenkirjava työhistoria mm. pelialan yrittäjänä, investointipankissa ja ammattikorkeakoulun opettajana.

Tällä hetkellä pyöritän ainutlaatuista verkkokauppaa osoitteessa www.valco.fi - Voit osoittaa tukeasi blogille asioimalla siellä :)

Kuukauden VALCO -tuote

VALCO -verkkokauppa on minun luotettava kauppani. Ostamalla sieltä tuet tätä blogia. t: Henri

Seuraa somessa

Seuraa somessa, niin tiedät missä menen ja mitä teen milloinkin!

Kategoriat