Henri HeikkinenLuin äskettäin Helsingin Sanomista artikkelin romanialaisista, jotka ”pelastivat lumenluontiyrittäjän”. Kiinteistöhuoltaja Olli Toivonen saa vuokrafirman kautta palkattua ryhmän maahanmuuttajia lapioimaan lunta aina tarpeen mukaan, usein hyvinkin lyhyellä varoitusajalla.
Yrittäjä on tilanteeseen äärimmäisen tyytyväinen. ”Ennen oli valtava ongelma lumitöiden kanssa. Mistään ei ollut löytyä työntekijöitä. Nyt soitan Mariukselle ja hän kokoaa hetkessä sen määrän miehiä kuin sinä päivänä tarvitaan”, Toivonen kertoo Helsingin Sanomissa.
Myös työntekijät saavat kiitosta: ”Heidän työmoraalinsa on aivan valtava. Ei ole koskaan kukaan soittanut, että on nuha, väsyttää tai sukat märkinä”.
Järjestely tuntuu kelpaavan myös palkollisille: ”Ciurariu kehuu estottomasti Toivosta ja henkilöstövuokrausfirma DigiOppia pyörittävää Marja-Leena Viljasta. He ovat mahdollistaneet sen, että avovaimo ja kaksi lasta saavat leipää, ja vähän liikenee lähetettäväksi äidillekin Romaniaan”.
Tästä järjestelystä hyötyvät lumenluontiyrittäjä Toivonen, työntekijät, henkilöstöä vuokraava Viljanen ja oletettavasti myös kaupunkilaiset, joiden puolesta lumityöt tulevat tehdyksi.
Kaikille tällainen auvo ei kuitenkaan kelpaa. Esimerkiksi Metalliliiton, PAM:n, JHL:n, Vasemmistonuorten ja Demarinuorten Operaatio vakiduuni*–nimellä kulkeva kampanja vaatii, että ”Nollatuntisopimukset [on] kiellettävä lailla määrittämällä osa-aikatyöhön vähintään 18-tunnin viikkotyöaika ja täsmentämällä työsopimuslain edellytyksiä työajan määritelmästä”.
Tyhmempikin ymmärtänee, että mikäli ay-väki saisi tahtonsa läpi, jäisi osa romaneista työllistämättä, Toivonen saisi lapioida lumensa itse, Viljasen yritys menisi nurin ja helsinkiläiset päivittelisivät, kun ”kukaan ei tee lumitöitä”.
Tässä meillä on oikeastaan oppikirjaesimerkki työttömyyden syistä.
Toisin kuin moni kuvittelee, työtä tässä maailmassa on tarjolla loputtomiin. Pelkästään minun yhden hengen taloudessani olisi kysyntää siivoojalle, hierojalle, tiskaajalle, pyykkärille ja kokille (tai vaimolle).
Työn tarjontaa rajoittaa lähinnä työn hinta. Koska kukaan ei suostu edellä mainittuihin töihin muutaman euron tuntipalkalla, ei minulla ole siivoojaa, tiskaajaa tai kokkia, eikä itse asiassa vaimoakaan.
Työn hintaan vaikuttavat monet asiat, aina veroista ja maksuista elintasoon, mutta erityisesti Suomessa ammattiliittojen merkitys on huomattava. Aina kun liitot onnistuvat nostamaan jäsentensä palkkoja tai lisäämään etuja, ne tekevät sen ainoastaan työpaikkojen kustannuksella.
Oppikirjaesimerkissämme työnantaja saa riittävän edullisesti ulkomaista työvoimaa, joka mahdollistaa kaikkien hyvinvoinnin lisääntymisen. Ay-liike taas ”parantaessaan pätkätyöläisten asemaa” todellisuudessa nostaa työn hintaa, jäykistää työmarkkinoita, lisää työttömyyttä ja pahentaa yhteiskunnan eriarvoisuutta. Työmarkkinoiden vapauttaminen vasemmiston karhunpalveluksilta vähentäisi työttömyyttä merkittävästi.
Toisaalta vaakakupissa painaa myös työvoiman tarjonta.
Suomessa on työttömiä yli 300 000, mutta lapiohommiin Toivonen ei suomalaisia löytänyt, koska sosiaaliturva tekee satunnais- ja osa-aikatöistä täysin kannattamattomia. Saman ilmiön on huomannut myös somalitaustainen yrittäjä Abdi Osman, jonka mukaan (Keskisuomalainen 26.11.2013):
”Parhaat työntekijät ovat niitä, jotka eivät saa sossun rahoja. Kun pojat ovat vielä turvapaikanhakijoina, he tekevät töitä, töitä, töitä. Heti kun he saavat oleskeluluvan, he lopettavat. Minulla on tänään kuutisenkymmentä ihmistä töissä. Jos he saisivat huomenna sosiaaliturvaa, kukaan ei saapuisi töihin”.
Jäykkä ja avokätinen sosiaaliturva estää kaikkia niitä työllistymästä, joiden työpanoksesta ei ole kannattavaa maksaa riittävän paljon, riittävän säännöllisesti. Sosiaaliturvan lakkauttaminen varmasti vähentäisi työttömyyttä roimasti, mutta hieman yhteiskunnallisesti realistisempi vaihtoehto olisi lisätä sosiaaliturvan joustoa, mahdollistaen myös pienet ja epäsäännölliset tulonlähteet.
Työttömyys on helposti nujerrettavissa muutoksilla sosiaaliturvaan, poistamalla työehtosopimusten yleissitovuus ja vähentämällä työllistämiseen liittyviä kuluja. Tässä kohtaa katsomon vasemmalta laidalta alkaa kuulua nurinaa palkkojen ja työehtojen polkemisesta. Siitä ei kuitenkaan ole kyse.
Palkkojen todellisella nousulla ei nimittäin ole mitään tekemistä ay-liikkeen kanssa.
Kuvittele yksinkertainen yhtälö, jossa tuotannon määrä riippuu käytetystä työstä, sen tuottavuudesta ja sijoitetusta pääomasta. Käytännössä tämä voisi olla Toivosen lumityöyritys.
Kun tuottavuus kasvaa, eli työntekijä oppii paremmaksi, tai pääomalla ostetaan parempi lapio, lisääntyy myös tuotanto. Kasvanut tuotanto lisää pääomaa, jolla ostetaan joko lisää työtä, eli palkataan toinen työntekijä, tai parannetaan tuottavuutta. Tätä kutsutaan myös talouskasvuksi.
Tuottavuuden kasvu lisää palkkoja, koska osaava työntekijä on silti kannattavampi investointi kuin osaamaton työntekijä, vaikka sellaisen saisi halvemmalla. Samalla osaavista työntekijöistä syntyy kilpailua, mikä nostaa palkkatasoa entisestään.
Tämän ”talouskasvun” myötä myös työllisyys lisääntyy heti, kun uuden työntekijän palkkaaminen lisää tuotantoa enemmän kuin sama raha käytettynä tuottavuuden lisäämiseen.
Ay-liikkeen asema tässä yhtälössä on päättää mielivaltaisesti se palkka ja ne ehdot, joilla työntekijä palkataan. Jos vaadittu työn hinta on lähellä ”markkinahintaa”, se olisi maksettu ilman ay-liikettäkin, eikä sillä ole juuri mitään vaikutusta mihinkään.
Mikäli ay-liikkeen vaatima työn hinta taas nousee yli markkinahinnan, talouskasvu hidastuu ja työpaikat katoavat. Lapioinnista joko tulee tappiollista, jolloin yritystoiminta loppuu, tai yritys automatisoi tuotantoaan ja vaihtaa miehet lumilinkoon, koska on kannattavampaa lisätä tuotantoa panostamalla tuottavuuteen kuin työhön.
Näin romanialaiset lumenluojat, Olli Toivosen kiinteistöhuoltoyhtiö ja vasemmiston ”vakiduunikampanja” opettivat meille, kuinka talous kasvaa, ja mistä työttömyys pohjimmiltaan johtuu.
Kommentoi