Perin suomalainen joulusatu

Jouluaaton iltana oli kova pakkanen ja lunta tuprutti solkenaan. Siellä kylmässä ja pimeässä tallusti nukkavieru laitapuolen kulkija. Entinen kuorma-auton kuljettaja hän oli. Ei pelkästään kuljettaja vaan myös omistaja, vaikka ei sitä hänen olemuksestaan äkkiä olisi arvannut. Aikansa muille ajettuaan hän oli lainaa ottanut ja ostanut suurimman auton, jota Suomesta silloin sai. Ylpeänä hän oli kuljettanut sillä tavaraa ympäri Euroopan mantereen, aina Gibraltarin kärkeen saakka. 

Kerran vain kävi niin, että uuden direktiivin mukaan oli hänen autonsa liiankin suuri. Jopa kaksitoista senttiä leveydeltään, eikä sillä ilman kalliita muutoksia enää saanut ajaa samoja teitä kuin hän oli jo tovin edestakaisin sahannut – kuormalla ja ilman. Eivät hänen vastoinkäymisensä siihen loppuneet, yhtäkkiä hän nimittäin ei enää ollut pätevä ylileveää autoaan edes ajamaan, vaan kurssille oli hänet laitettu istumaan kun autonsa oli pienemmäksi sahattavana.

Vanhassa repussaan hän kantoi muutamaa viinapulloa kulkiessaan, ja hänellä oli yksi sellainen kädessäänkin. Kukaan ei ollut sanonut hänelle mitään koko päivänä, eikä nostanut edes kättä. Väristen kylmästä ja nälästä hän hiipi eteenpäin, miesparka, hän oli kuin itse kurjuuden kuvajainen. Lumihiutaleita putoili hänen pitkälle, harmaalle parralleen, joka rehotti kuin joulupukilla konsanaan, mutta hän ei kiinnittänyt niihin huomiota.

Olipa vain niin, että kurssit ja auton korjaukset tulivat miehelle niin kalliiksi, ettei hän kaikista laskuistaan ajoissa suoriutunut. Muut laskuttajat olivat hyvinkin ymmärtäväisiä ja antoivat aikaa tienata ennen kuin tarvitsee maksaa, mutta verottaja hänen yrityksensä asetti heti sellaiseen rekisteriin. Siihen tilauksetkin sitten loppuivat. Eihän kukaan halunnut mitään ostaa sellaiselta joka ei velvoitteistaan huolehdi.

Pian vouti vei auton ja jotenkin sai sen niinpäin laskettua, että siitä jäi miehelle vielä velkaa. Yritti hän hetken toiselle ajaa, mutta joutui ajokieltoon kun ahneuksissaan ajoi tunnin liian pitkään. Ajopiirturi oli lahjomaton ja poliisilla ei riittänyt ymmärrystä velkaisen miehen ahneudelle. Joten mies päätyi laitapuolelle kulkemaan, ei hän oikein muutakaan voinut kun töitäkään ei enää saanut tehdä. 

Valot loistivat joka ikkunasta, ja ilmassa leijui paistetun porsaan tuoksu, olihan sentään jouluaatto – kyllä, hän muisti sen. Kahden talon kulmauksessa hän lysähti maahan ja istahti punaista tiiliseinää vasten. Hän veti pullon huulille lämpimikseen ja päätti levähtää siinä hetken. Ei hän halunnut mennä kotiin, sillä ei siellä odottanut kukaan. Vaimo oli lähtenyt ja vienyt tytön mennessään kun työpaikkakin meni alta, eikä miehellä ollut enää muuta lohtua kuin viina. 

Hänen kovan elämän ahavoimat kätensä olivat melkein jäässä. Oi, ehkä pieni naukku auttaisi, jos hän ihan pienet tässä seinää vasten ottaisi, ihan vain lämmitelläkseen sormiaan. Jalkojakin väsytti niin, eikä hän oikeastaan edes muistanut, milloin oli nukkunut kunnon sängyssä tai syönyt lämpimän aterian.

Mies otti huikan ja ähkäisi – kuinka se tuntuikaan hyvältä ensin suussa poltellen ja sitten laskeutuen vatsaan, josta sen lämpö tuntui leviävän koko vartaloon. Se oli kertakaikkisen ihmeellinen tunne. Hän laittoi silmänsä kiinni ja hänestä tuntui kuin hän olisi istunut vanhan rekkansa nupissa matkalla Espanjaan. Oi kuinka se kulkikaan! Ja se tuntui niin aidolta, että mies ojensi kätensä ja jalkansa kuin autolla ajaakseen, mutta silloin lämpö haihtui ja hän istui siinä vain puoliksi juotu viinapullo kädessään.

Hän otti pullosta toisen huikan, entistä pidemmän. Sulkiessaan silmänsä hän näki sisälle entiseen kotiinsa. Pöytä oli peitetty lumivalkealla liinalla, jonka päällä seisoi runsas kattaus ja hänen kaunis vaimonsa hymyillen nosti uunista paistetun kinkun – sellaisen sinapilla ja korppujauhoilla hunnutetun. Sitten hän aukaisi silmänsä,  ja hänen edessään oli vain kylmä, kostea seinä.

Hän otti kolmannen huikan, ja löysi itsensä istumasta kauniin joulukuusen alla. Niin paljon kauniimman kuin hän oli koskaan aiemmin nähnyt. Kynttilät loistivat vihreillä oksilla, ja koristeet säihkyivät kaikissa sateekaaren väreissä, aivan niin kuin elokuvissa. Vieressä hänen pieni tyttärensä avasi tohkeissaan lahjapakettia. Mies ojensi kättään lastaan kohti ja sitten hän taas havahtui.

Joulun valot kohosivat yhä ylemmäs, kunnes ne näyttivät sekoittuvan taivaan tähtien joukkoon. Sitten hän näki tähden putoavan, jättäen jälkeensä tulisen vanan. ”Joku tekee kuolemaa”, ajatteli mies, sillä hänen vanha rakas isoäitinsä, joka oli nyt jo kuollut, oli kertonut hänelle lapsena että kun tähti putoaa, oli sielu matkalla Jumalan luokse.

Mies otti vielä pitkän huikan pullostaan ja sulki silmänsä. Valo ympäröi hänet; ja siinä seisoivat hänen vanhempansa kirkkaana ja loistavana, silti lempeän ja rakastavan näköisenä. Sellaisena kuin hän muisti heidät lapsuudestaan. Äiti ei ollut sairaalloinen kuin viimeisinä hetkinään, ikä isä äreä ja vihainen, jollaiseksi hän oli äidin poismenon jälkeen muuttunut. 

”Isä,” huusi mies, ”oi ota minut mukaasi; tiedän että menet pois kun avaan silmäni; katoat niin kuin työni, perheeni ja onneni.”

Ja kiireesti hän yhdellä pitkällä huikalla joi loput; hän tahtoi pitää edes vanhempansa luonaan, sillä kaikki muut olivat hänet jo hylänneet. Alkoholi lämmitti kuin keskikesän aurinko ja sulkiessaan silmänsä hän näki taas vanhempansa. Hän näki myös autonsa ja tyttärensä, eikä hänen vaimonsa ollut koskaan näyttänyt niin rakastavalta tai niin kauniilta. 

Aamun koitteessa makasi mies, posket kalpeina ja hymy huulillaan, nojaten vasten seinää – hän oli jäätynyt kuoliaaksi aattoyönä. Ja joulupäivän aurinko nousi, valaisten nuhjuisen ruumiin säteillään. Mies istui vieläkin, kuolon kangistamana, pitäen tyhjää pulloa kädessään.

”Taas on viina vienyt yhden,” jotkut sanoivat.

Eikä kukaan voinut aavistaa niitä kauniita asioita, joita hän oli nähnyt, tai mihin autuuteen hän oli astunut perheensä kanssa jouluaaton yönä.