Kysyntä, vasemmiston taikaluoti

Suomalaisen vasemmiston piirissä on viime aikoina tuotu voimakkaasti esiin niin sanottua jälkikeynesläistä (tai keynesläistä) talousajattelua. Suomeksi tämä tarkoittaa, että heidän mielestään talouden taantuman taustalla on liian vähäinen kysyntä, jota valtio voi omilla talouspoliittisilla päätöksillä elvyttää.

Esimerkiksi Lauri Holappa otti Helsingin Sanomien Nyt –liitteessä kantaa tämän keynesläisen ajattelun puolesta. Hänen mukaansa ”kapitalistisessa rahataloudessa talouskasvu ei milloinkaan voi lähteä yrityksistä, vaan kyllä se aina lähtee siitä, että yritysten valmistamille tavaroille ja palveluille on riittävästi kysyntää”.

Keynesiläinen “kysyntä” on mielestäni äärimmäisen tyhmä käsite. Ihmisten tarpeet eivät lopu koskaan, vaan kysyntä sinänsä on pohjatonta. Pelkästään minun taloudessani olisi kysyntää mm. Ferrarille, räikkösluokan jahdille ja poskettoman isolle ilmalaivalle.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita kysyntää taloustieteellisesti. Käytännössä kysynnästä puhuva poliitikko tarkoittaa sitä, että ihmisillä ei ole rahaa ja/tai uskallusta ostaa kaikkea sitä, mitä he haluaisivat.

Maalaisjärjellä ajateltuna tämä voisi tarkoittaa myös sitä, että henkilö X ei ole tuottanut riittävästi jotain sellaista, jota hän voisi vaihtaa hyödykkeisiin.

Selkokielellä: Jos osaisin tehdä vaikkapa hittipelin, olisi minulla varaa ostaa Ferrari ja näin ollen Ferrareiden kysyntä Suomessa olisi kasvanut. Se, että minä persaukisena haluaisin kaikkea, ei vielä ole kysyntää.

Maalaisjärjellä voisi lisäksi kuvitella, että minun kysyntääni lisäisivät mm. seuraavat täysin valtion tuesta riippumattomat asiat (valtio voi kyllä laittaa kapuloita rattaisiin):

• Minulla on saatavilla tarvittava tieto, jotta voin oppia tekemään hittipelin
• Minulla on motivaatiota työskennellä tulevaisuuden eteen
• Pelien teko ei ole laitonta tai luvanvaraista, enkä sekoa byrokratian määrään
• Verottaja ei vie kaikkia rahojani, eikä nosta Ferrarin hintaa pilviin

Holapan tai jonkun muun vastaavan ajattelijan mukaan maalaisjärkipäättelyni ei kuitenkaan pidä paikkaansa. ”Jos talous on ajautunut taantumaan, valtio on myös ainoa taho, joka sitä kasvua voi luoda. Meidän on aivan turha odottaa, että yritykset jollain ilveellä elvyttäisivät itse itsensä”, hän kirjoittaa.

Käytännössä Holappa tarkoittaa jotain mystistä ”yleistä kysyntää”, joka paranisi talouspoliittisin päätöksin – eli pumppaamalla julkista rahaa talouteen. Julkisuudessa on puhuttu esimerkiksi julkisten investointien lisäämistä. Myös homekoulujen ja teiden korjaamisesta on puhuttu paljon. Sosiaaliturvan korotuksia ja minimipalkkaakin on kulutuksen kasvulla puolustettu.

Tällainen ajatusmalli ei käy ainakaan minun järkeeni, koska kaikki talouspoliittiset elvytyshankkeet loppujen lopuksi ovat vain keinoja lisätä markkinoilla liikkuvaa rahaa. Raha itsessään taas ei lisää tuotantoa. Se vain mahdollistaa, että voidaan ostaa nykyistä tuotantoa ”velaksi” tulevaisuuden työtä ja verokertymää vastaan. Paljon puhuttu ns. homekoulujenkin rakennus ei ole mitään muuta kuin tulonsiirtoa veronmaksajilta rakennusalan yrittäjille ja varallisuuden siirtoa yksityisiltä julkiselle sektorille.

Elvytys toimisi ainoastaan siinä tapauksessa, että tuottavuus kasvaisi nopeammin kuin ”systeemiin” pumpattu raha. Se taas olisi mahdollista ainoastaan siinä tapauksessa, että virkamiehet olisivat tehokkaampia käyttämään rahaa tuottavasti kuin yksittäiset yritykset ja ihmiset.

Tietääkö virkamies tai poliitikko tosiaankin paremmin, mitä sinä tarvitset? Todellisuudessa parhaimmillaankin elvytyksellä puhalletaan kuplaa, joka koostuu suuresta määrästä virheinvestointeja.

Kyyninen ihminen voisi pitää keynesläisyyden suosion taustalla niinkin yksinkertaisia asioita kuin vallan- ja kunnianhimo. Poliitikkoa  voi ainakin alitajuisesti kutkuttaa mahdollisuus ohjata miljardeja euroja haluamiinsa kohteisiin. Itseään älykkönä pitävää akateemikkoa taas houkuttelee ajatus siitä, että omilla ”viisailla toimillaan” voisi pelastaa talouden.

Kukapa ei haluaisi leikkiä jumalaa sen sijaan, että antaisi ihmisten toimia niin kuin he itse parhaaksi katsovat?

Vasemmistolainen kuvittelee kaikkivoipaisuudessaan talouden olevan jokin moottori tai mekanismi jota voidaan mielivaltaisesti kiihdyttää, jarruttaa, korjata ja virittää. Aivan kuin miljoonat ihmiset olisivat jotain hammasrattaita. Ei Lauri Holappa, eikä yksikään vasemmistolainen poliitikko – ainakaan julkisuudessa – ole kuitenkaan vielä kaikessa kontrollinhimossaan kiistänyt sitä, etteikö talous kuitenkin pohjimmiltaan pyöri yrittäjien ja yritysten varassa. Yritykset työllistävät ja tuottavat tavarat sekä palvelut, yrityksiä perustavat myyttiset ”yrittäjiksi” kutsutut sankarit.

Yrittäjäkin on kuitenkin ihminen ja toimii ”fiilispohjalta”. Mikään elvytys, ”kysynnän lisääminen” tai valtion investointi ei auta siihen, jos yrittäjän mielestä Suomessa ei yksinkertaisesti kannata alkaa yrittäjäksi. Toimialalle suunnatut tuet eivät kauaa lohduta kun sääntely on tiukkaa, byrokratia yhtä helvettiä, kaikki tienestit tuntuvat menevän verottajalle ja työntekijätkin aukovat päätä.

Täytyy olla todella omahyväinen ajatellessaan, että yritykset tarvitsevat jotain ulkopuolista apua menestyäkseen, kun käytännössä kaikki menestyksen tielle asetetut esteet ovat yksinomaan poliitikkojen aikaansaannosta. Päinvastoin kuin moni mielellään väittää, yritykset eivät tarvitse valtiota yhtään mihinkään. Laissez-nous-faire, sanoivat yrittäjät jo 1700 –luvulla.