Taloustrilogia osa II: Valtio

Artikkelisarjani Ensimmäisessä osassa käsittelin kuntataloutta ja kolmannessa osassa yksityistä sektoria. Nyt tarkoituksena on kertoa näkemyksiäni valtion taloudesta.

Jos kunnilla on tiukkaa, menee valtiolla vielä huonommin. Bruttokansantuote on laskenut viimeksi yhtä paljon vuonna 1918 kansalaissodan jälkeen, edes maailmansota ja 1990-luvun lama eivät ole aiheuttaneet yhtä suurta laskua. Valtion verotulot ovat vähentyneet 15 prosenttia ja valtiontalouden alijäämä oli viime vuonna 8,2 miljardia euroa.

Valtion menot ovat suuremmat kuin koskaan, mutta koska tulot eivät riitä niiden kattamiseen joudutaan taloutta tasapainottamaan miljardien eurojen lainoilla. Valtiolla on enemmän velkaa kuin koskaan ennen, ja valtio velkaantuu nopeammin kuin koskaan ennen. Jokainen suomalainen saa syntyessään, kotikunnan velkojen lisäksi, 13 000 euroa valtion velkaa.

Vaikka teoriassa valtio voi velkaantua maailman tappiin asti, ovat velkojen korkomenot jo nyt yli 2 miljardia euroa vuodessa. Vuoden 1990 jälkeen on pelkkiä korkoja maksettu arviolta 70 miljardia euroa. Nämä rahat ovat luonnollisesti pois muualta, ja vaikka velkaantumista on nykyään tapana sanoa vastuulliseksi talouspolitiikaksi, nuo 70 miljardia ovat kyllä aivan rehellisesti menneet Suomen ja suomalaisten kannalta Kankkulan kaivoon.

Valtion harrastama käyttötalouden paikkaaminen velalla on kuin alkoholistin krapularyyppy. Kyetäkseen edes jotenkin suoriutumaan itse itselleen kehittämistään velvoitteista joutuu valtio haalimaan rahaa sieltä, mistä sattuu saamaan. Kuten edellisestä artikkelista kävi ilmi, on valtio esimerkiksi kasannut erilaisia velvoitteita kunnille antamatta kuitenkaan vastaavia rahallisia resursseja. Myös verotusta joudutaan kiristämään ja keksimään uutta verotettavaa kuten makeiset, vaikka Suomessa verotus jo nyt yksiselitteisen korkeaa.

On epärehellistä uskotella, että veroja korottamalla ja ilman leikkauksia voitaisiin kuitata julkiseen talouteen syntynyt valtava kestävyysvaje, sillä käytännössä Suomen kokonaisveroasteella ei ole kuin pari kolme prosenttiyksikköä nousun varaa, ja siinäkin tapauksessa talouskasvun mahdollisuuksia tuhotaan jo merkittävällä tavalla.

Tilanteen ei tarvitsisi olla tällainen.

Valtiontalous on jatkuvasti kasvanut ja sen tehtäväkenttä on laajentunut. Ongelma on sama kuin kunnissa. Hyvinä vuosina kun valtion tulot ovat kasvaneet, on menoja kasvatettu vielä nopeammin. Sen sijaan, että olisi tarkkaan harkittu, mikä on valtion rooli, ja mitä sen oikeasti tulisi järjestää, on kaikki valtiolle tulleet, ja mahdollisesti tulevaisuudessa tulevat rahat nähty jonkinlaisena ”jakovarana”, josta on tarjottu hyvää ja kaunista oikealle ja vasemmalle.

Vuoden 2001 tilinpäätöksessä valtion menot olivat 36 miljardia euroa, vuoden 2009 budjetti oli jo 10 miljardia euroa suurempi, vaikka valtionvelan korkoja maksettiin 2 miljardia euroa enemmän vuonna 2001.

Mistä valtion budjetin kasvu on tullut? Valtiovarainministeriön osuus on kasvanut eniten, 9 miljardia, joka johtuu siitä, että kaikki valtionosuudet on keskitetty sen alle.

Tarkoituksenmukaisempaa on siis vertailla esimerkiksi vuoden 2008 budjettia, jossa määrärahat on tilastoitu samoin kuin vuosikymmenen alussa. Sekin on 45,5 miljardia euroa, joten selvää kasvua on nähtävissä. Kävin läpi budjettia, ja muutama asia sattui silmään. Muuten menot ovat kasvaneet sen verran ”maltillisesti”, että mitään konkreettista on mahdoton sanoa perehtymättä tarkemmin.

Ulkoasiainministeriössä suurin kasvu on tullut kansainvälisestä kehitysyhteistyöstä, joka on kasvanut vuoden 2001 340 miljoonasta eurosta vuoden 2008 680 miljoonaan euroon, vuodelle 2010 kehitysyhteistyöhön oli jo ehditty budjetoida 750 miljoonaa euroa.

Sisäasianministeriöön tuli tarkastelujaksolla uutena maahanmuuttovirasto, jonka menot olivat lähes 100 miljoonaa vuoden 2008 tilinpäätöksessä, 170 miljoonaa 2010 talousarviossa. Vuoden 2001 tilinpäätöksessä menot olivat 60 miljoonaa.

Valtiovarainministeriön menojen kasvu koostui lähinnä merkittävästi kasvaneista eläkkeistä, kasvua oli vuoden 2001-2008 välillä lähes miljardi euroa. Tämä tulee varmasti kasvamaan vielä merkittävästi aivan lähivuosina, sillä jo 2008 tilinpäätöksen ja 2010 talousarvion välillä kasvua oli lähes 400 miljoonaa.

Työ- ja elinkeinoministeriön hallinnonala on muuttunut sen verran, että vertailua oli vaikea tehdä. Silmään pisti kuitenkin se, että Työ- ja elinkeinotoimistojen (kansankielellä työkkäri) pelkät toimintamenot ovat 240 miljoonaa vuodessa. Valtion tempputyöllistämiseen taas käytetään puoli miljadia lisää. Huvittavana yksityiskohtana neljän miljoonan määraraha nimellä ”Energiansäästön ja uusiutuvan energian käytön edistäminen sekä energiatiedotus”.

Sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalan penkominen valtion ja kuntien tasolla olisi itsessään jo muutaman väitöskirjan arvoinen suoritus, mutta pikaisesti katsoen suurimmat menot kohdistuvat työttömyysturvaan, joka on muuten kasvanut vuoden 2001 540 miljoonasta vuoden 2008 1,35 miljardiin euroon, lapsilisään, asumistukeen, toimeentulotukeen, eläkkeisiin, joiden menot ovat yli kaksinkertaisuneet, ja ehkä vähän yllättäen veteraanien tukemiseen. Veteraaneihin käytetään yhä yli 400 miljoonaa euroa vuodessa. Yleisistä syistä johtuen tämä momentti tulee oletettavasti poistumaan lähivuosina.

Muiden ministeriöiden menot ovat pienehköjä ja menojen kasvu kohtuullista, lukuunottamatta Maa- ja metsätalousministeriön miljardiluokan maataloustukia, joita en lähde tässä erikseen ruotimaan.

Budjettia tutkiessa näkee, miten menot koostuvat ns. pienistä puroista. Kymmenien miljoonien määrärahoista kasvaa nopeasti miljardeja. Budjettia kasvatetaan sieltä täältä miljoona sinne, miljoona tänne –periaatteella, ja inflaation myötä kaikki olemassa olevatkin menot turpoavat.

Kun taloutta lähdetään järkeistämään, tulisikin valtion rooli miettiä kokonaan uusiksi, eikä niinsanottuihin peruspalveluihinkaan voi olla koskematta. Kaikki sellainen, mille on kysyntää ja tarjontaa ilman valtion väliintuloa tulisi pyrkiä järjestämään yksityisesti. Ja jos käy ilmi, että jollekin toiminnalle ei olekaan aitoa kysyntää eli tarvetta ilman, että se tarjotaan veronmaksajien piikkiin, sellainen toiminta saakin loppua.

Kunnille tulisi antaa enemmän autonomiaa eli karsia erilaisia normeja, ja kuntien velvoitteita tulisi vähentää.

Sosiaaliturvan ja työvoimapolitiikan radikaali uudistus on edessä. Lähtisin lakkauttamaan työvoimatoimistot (240 miljoonaa) ja valtion järjestämän ns. tempputyöllistämisen kokonaan (n. 500 miljoonaa), työttömyys voitaisiin jatkossa rekisteröidä ja työpaikat välittää yksityisten kautta, jotka välittävät tiedot eteenpäin Kelalle tuen maksua varten.

Toimeentulotuki tulisi poistaa erillisenä, ja siirtää osaksi Kansaneläkelaitoksen palvelua ns. yhden luukun periaatteella. Eläkkeiden maksu pitää kyetä turvaamaan leikkaamalla muita menoja. Keskipitkän aikavälin tavoitteeksi pitää ottaa sosiaalitukien käsittämättömän verkoston typistäminen mahdollisimman yksinkertaiseksi ja automaattiseksi perustulotyyppiseksi järjestelmäksi, joka voitaisiin hoitaa automaattisesti verohallinnon kanssa yhteisellä tietojärjestelmällä. Se tulisi erittäin paljon halvemmaksi kuin nykyinen syyperusteinen ja tarveharkintainen malli, ja samalla myös kaikki kannustinloukut poistuisivat.

Yritysten avokätinen tukeminen pitäisi lopettaa, tai ainakin siirtyä erilaisten verovähennysten malliin. Tekesin pelkät toimintamenot ovat 45 miljoonaa euroa vuodessa, Ely-keskusten 215 miljoonaa. Nykyinen järjestelmä aiheuttaa sen, että yritykset suunnittelevat rahoitustaan tukien pohjalta ja yksityistä rahoitusta haetaan vain sen verran, että Tekesin tai Ely-keskuksen maksamiin tukiin saadaan kasaan omarahoitusosuus. Malli on jo niin pahasti juurtunut suomalaisiin yrityksiin, ettei sen muuttaminen onnistu hetkessä, sillä liian moni yritys elää näiden tukien varassa, joten nämä muutokset tulisi tehdä erittäin harkiten.

Yritystoiminnan kuitenkin pitäisi olla itsessään kannattattavaa. Sellainen toiminta, joka ei olisi kannattavaa ilman valtion tukea, ei ole kannattavaa ylipäänsä. Yritysten vastikkeettomista tuista luopumisen sekä sosiaalitukien kohdalla niukkaan perustulojärjestelmään siirtymiselle voitaisiin asettaa 5-10 vuoden mittainen siirtymäaika, jonka kuluessa kaikki asianosaiset varmasti ehtisivät sopeutua uusiin järjestelmiin.

Todelliset innovaatiot tehdään yrityksissä, mutta silti valtiolla on omat teknillinen, ilmatieteen, metsän, geologian, talouden, tilastojen, maa- ja elintarviketalouden, riista- ja kalatalouden ja ties minkä tutkimuskeskukset, joiden yhteenlasketut menot ovat lähes 300 miljoonaa euroa vuodessa. Miksi?

Pelkkiin tilastoihin käytetään yli 50 miljoonaa euroa vuodessa. Onko kaikki näihin laitettu raha todella tarpeen?

Miksi Ahvenanmaata tuetaan 240 miljoonalla eurolla vuodessa? Miksi maahanmuuttajilla on 25 miljoonan erityistuki? Miksi puoluetukea maksetaan 36 miljoonaa? Miksi kehitysyhteistyövaroja vaaditaan nostettavaksi, vaikka jo nyt laitetaan lähes 700 miljoonaa euroa hyväntekeväisyyteen? Miten tuomioistuimiin menee 300 miljoonaa vuodessa, mutta päätöksiä joutuu odottamaan vuosikausia?

Ulosotosta saadut perintätuotot ovat 50 miljoonaa euroaa vudoessa, mutta ulosottoviraston kulut 90 miljoonaa euroa vuodessa. Miksi energiaverotukia maksetaan 2010 talousarvion mukaan 136 miljoonaa euroa? Miksi taidetta ja kulttuuria pitää tukea 360 miljoonalla eurolla vuodessa? Miksi meriliikenteen kilpailukyvyn parantamiseen käytetään lähes 90 miljoonaa euroa?

Kysymysten lista on pitkä, kriittinen analyysi pitäisi tehdä kaikista valtion ja kuntien menoista.

Suomalaisen yhteiskunnan muuttuvaa roolia miettiessä tulisi mielestäni muistaa Maslown kuuluisa tarvehierarkia. Ihmisellä on perustarpeet, jotka tulee tyydyttää ensin. Nykyisellään perustarpeet on tyydytetty ja yhteiskunta on hyvinvoinnin nimissä siirtynyt tyydyttämään ns. korkeampia tarpeita.

Kansalle tulee tarjota soppaa, saippuaa ja sivistystä, kaikki muu on ylimääräistä. Leivän lisäksi ei tarvita ”sirkushuveja” ainakaan veronmaksajien piikistä, koska nykyään on erilaisten ajanvietteiden tarjontaa yksityisten puolesta suorastaan enemmän kuin tarpeeksi.

Suomessa veronmaksajat ovat valtiota varten eikä valtio kansaa varten. Poliitikot tuntuvat vain huolehtivan omasta menestyksestään seuraavissa vaaleissa sen sijaan, että tehtäisiin rumalta vaikuttavia mutta pitkällä tähtäimellä tarpeellisia muutoksia.

Osasyy on meissä kansalaisissakin, jotka mukavuudenhalussamme olemme tottuneet siihen, että valtio ja kunnat hoitavat yhä suuremman osan sellaisista asioista, jotka vain muutama vuosikymmen sitten kuuluivat aivan luonnollisena osana itse kunkin omalle kontolle. Itsestä ja omista läheisistä huolehtiminen on jo niin tukevasti sosialisoitu, että Eero Heinäluoma voi täysin luontevasti syyttää Eduskunnassa Kokoomusta välittämisen ulkoistamisesta valtiolta ihmisille itselleen.

Olemme kuilun partaalla, ja edessämme on väistämättä raju pudotus, joka toisaalta on erinomainen mahdollisuus uudistumiseen. Suuri vuotava ruuhi voidaan viimein hylätä, ja hankkia tilalle uusi, pienempi ja ketterämpi.

Kommentoi

Henri Heikkinen

Henri Heikkinen

Olen vähän yli kolmekymppinen Oulun kainuulainen, jolla on monenkirjava työhistoria mm. pelialan yrittäjänä, investointipankissa ja ammattikorkeakoulun opettajana.

Tällä hetkellä pyöritän ainutlaatuista verkkokauppaa osoitteessa www.valco.fi - Voit osoittaa tukeasi blogille asioimalla siellä :)

Seuraa somessa

Seuraa somessa, niin tiedät missä menen ja mitä teen milloinkin!

Kategoriat