Nuorkokoomuslaisuuden alkusanat

Kuvittele jääkiekkokisa jossa jokainen joukkue on sattumanvarainen kokoelma nimettömiä ja kasvottomia pelaajia eri maista. Joukkueita ei erottaisi kansallisuus, paikkakunta tai edes nimi, vaan ainoastaan eri värinen paita. Ei olisi mitään väliä mitä joukkuetta kannatat, koska et edes tiedä ketkä siellä pelaavat ja mitä he edustavat. Toki voit kaverisi kanssa vääntää siitä onko punainen parempi kuin sininen, mutta se on hyvin kaukana esimerkiksi Suomi-Ruotsi -maaottelun intohimosta.

Pelaajat pelaavat pelaamisen ilosta, mutta ketään muuta tällainen jääkiekko tuskin kiinnostaisi.

Viimeisten vuosikymmenien aikana suomalainen politiikka on mennyt tähän suuntaan. Puolueiden välillä on korkeintaan tiettyihin poliitikkoihin henkilöityviä nyanssieroja, ei muuta. Kaikki kannattavat kilvan todellista – tai kuviteltua – hyvinvointikonsensusta. Hallituksen tekemä politiikka ei juurikaan poikkea sen perusteella, että johdossa on eri puolue kuin viimeksi tai sitä edellisellä kerralla.

Jotkut päätökset ovat tyhmiä koska muutama ministerinsalkku on päätynyt harvinaisen tyhmiin käsiin, mutta millään tavalla ideologisesti ne eivät ole värittyneet. Kokoomuslainen pääministeri ottaa fantastista niskalenkkiä markkinavoimista ja samaan aikaan vasemmistoliiton liikenneministeri perää vapaata kilpailua linja-autoliikenteeseen. Kummassakin tapauksessa äänestäjä ei ole saanut sitä, mitä kyseistä puoluetta äänestäessään luuli saavansa.

Suomessa ei enää tehdä politiikkaa minkään aatteen tai ideologian pohjalta, vaan ainoastaan pyritään hoitamaan asioita, viilataan sieltä täältä ja varotaan muuttamasta yhteiskuntaa. Suuretkin uudistukset, kuten sote- ja kuntauudistus loppujen lopuksi tehdään vain sen vuoksi, että kaikki saataisiin säilytettyä äänestäjän näkökulmasta ennallaan.

Suomessa ei viimeiseen pariinkymmeneen vuoteen ole ollut yhtään mitään merkitystä sillä ketä äänestää, koska lopputulos on pitkällä aikavälillä sama: veronkorotuksia, tyhjiä lupauksia ja muutama uusi kielto.

Tällaisessa järjestelmässä on yksi varsin keskeinen ongelma – se ei etene mihinkään.

Vielä 1950-luvulla kokoomus ja muut porvarit ajoivat varsinaista yövartijavaltiota, missä yhteydessä nyt kohua herättävät ehdotukset eivät olisi nostattaneet edes kulmakarvoja. Vaikka Suomessa ei vielä silloin ollut varsinaista sosiaaliturvaa nykymittapuulla juuri lainkaan, kritisoivat kokoomuslaiset valtion osuuden kasvaneen jo liian suureksi. Samaan aikaan vasemmisto ja ammattiyhdistysväki ajoivat aktiivisesti Forssassa 1903 alun perin hyväksyttyjä sosiaalipoliittisia tavoitteita.

Kaikki tietävät miten kävi – sen näemme nyt ympärillämme työttömyytenä, korkeina veroina, holhouksena ja suunnattomana valtion velkana. Rehellisyyden nimissä myös (hitaana ja kalliina) julkisena terveydenhuoltona, (byrokraattisena) sosiaaliturvana ja (ankeina) vanhainkoteina. Suomalainen sosiaalivaltio – piti siitä tai ei – on rakennettu varsin suurin harppauksin aikanaan. Sillä ketä olet äänestänyt on oikeasti ollut merkitystä.

Minä en halua, että Suomessa tehdään politiikkaa vain politiikan itsensä vuoksi. Talkoohanskat naulaan ja toivolinnut sekä muu fantastinen höttö joutavat tuolla työnnetyksi syvälle takapuoleen. Kokoomusnuoret ovat ensimmäisena poliittisena toimijana tuoneet aatteen ja selkeän vaihtoehdon takaisin suomalaiseen politiikkaan. Toivon, että tulevaisuudessa myös muut tahot ottavat meistä mallia ja heittävät mitäänsanomattoman jargonin roskakoriin, jolloin äänestäjän äänellä olisi taas merkitystä. Olkoon tämä kohu alkuna uudelle, rehelliselle ja suoraselkäiselle nuorkokoomuslaisuudelle.