Talouspolitiikasta keskusteleminen on kokoomuslaisen näkökulmasta vähän kuin yrittäisi lapsille kaupassa perustella, miksei isi nyt voi ostaa kaikkia pelejä, leluja ja Pokemon-kortteja, jotka on pakko saada. Nuorimmainen itkee, keskimmäinen haukkuu kakkapääksi ja vanhin nokkelana muistuttaa, että onhan isillä Visa-kortti, jolla voi ostaa kaikkea. Kaikkien mielestä isi on lastensa elämästä vieraantunut, joka ei ymmärrä ”todellisuutta”.
Tosiasioiden tunnustaminen on lapsille ja vasemmistolaisille kovin vaikeaa.
Niin terve järki kuin esimerkiksi THL:n laaja tutkimus osoittavat, että köyhyys periytyy, koska kotona opitut sosiaaliset mallit vaikuttavat myös lasten käytökseen ja tavoitteisiin. Jos kokoomuslainen sanoo, että vanhempien vuosikausien sosiaaliturvan varassa eläminen opettaa myös lapset elämään sosiaalituella, hän on työttömän arjesta vieraantunut hyvätuloinen kakkapää.
Pia Kauman huolestuneisuus maahanmuuttajien lastenvaunuista oli äärettömän kehnosti esiin tuotu, mutta sinänsä tarpeellinen asia selvitettäväksi. Suomalaisen arkipäivän rasismin taustalla on erilaisten rotuteorioiden sijaan pelko siitä, että ”nuo” saavat enemmän kuin ”me”. Tämä ilmiö korostuu kun yleinen taloustilanne on heikko, ja erilaiset leikkaukset uhkaavat yhä useamman arkea.
Rasismin ja muiden vastaavien ongelmien ehkäisemiseksi on äärimmäisen tärkeää, että kaikki etuudet maksetaan samojen, avointen pelisääntöjen mukaan. Kyse ei ole pelkästään maahanmuuttajista. Samaa vastakkainasettelua voi syntyä myös suomalaisten ”maksajien” ja ”saajien” välillä. Avoimuuden ja tasapuolisuuden vaatiminen demokratiassa ei pitäisi tehdä kenestäkään rasistia.
Kansanedustaja Elina Lepomäen kritisoidessa ansiosidonnaista päivärahaa hän loukkaa ihmisten oikeutta toimeentuloon ja halveksii työttömiä, koska kaikki eivät löydä töitä edes sen 500 päivän aikana, jota ansiosidonnaista maksetaan. Kaiken tämän taustalla on luonnollisesti vieraantuminen työttömän arjesta ja omassa vauraassa kuplassa eläminen.
Olisiko kyseessä kuitenkin terve järki? Vuonna 2013 maksettiin työttömyyskorvauksia 4,15 miljardia euroa. Tästä ansioturvan osuus oli 2,47 miljardia. Ansiopäivärahaa saa noin 40-45% hakijoista, mutta ansioturvan menot ovat 60% maksetuista korvauksista. Suomalaisessa reilukerhossa muut veronmaksajat maksavat nämä korvaukset työttömyyskassojen jäsenille.
On sinänsä hyvä, että äkillisesti työttömäksi joutunut voi saada ansiosidonnaista turvaa, mikä loiventaa tiputusta huimasti. Ansiosidonnaisen kesto on kuitenkin jopa 500 päivää. Pelkän keston lyhentäminen säästäisi valtiolta merkittävästi rahaa. Puolet nykyisestä ajasta ei välttämättä riitä uuden työpaikan löytämiseen, mutta se mahdollistaa ainakin menojen sopeuttamisen niin, ettei pienentynyt päiväraha tule shokkina.
Pitääkö olla pitkäaikaistyötön voidakseen päätellä, että nykyinen malli järjestää ansiosidonnaista turvaa on tolkuttoman kallis, mutta siitä leikkaaminen koskettaa vähiten juuri niitä kaikkein huono-osaisimpia?
Kokoomuksen teemaviikoilla viimeisimpänä suunsa avasi Esko Kurvinen, joka esitti sosiaalietuuksien leikkaamista vuoden 2000 tasolle. Kurvisen kommentti on helppo tyrmätä, koska elinkustannukset ovat nousseet, jolloin leikkaus heikentäisi sosiaaliturvan varassa elävien elintasoa merkittävästi.
Kriitikot menevät mielellään sieltä missä aita on matalin, kun samaan aikaan varsinainen ”pointti” menee ohi. Vuonna 2000 julkiset menot olivat noin 64 miljardia euroa vuoden 2013 rahassa. Kuusi hallitusta myöhemmin, vuonna 2013 julkiset menot olivat lähes 113 miljardia. Menojen osuus bruttokansantuotteesta vuonna 2000 oli 48,3%, nyt se on 58,4%.
Kurvinen asettaa tässä hyvän kysymyksen. Mitä merkittävästi parempaa on lähes 50 miljardin euron lisäyksellä saavutettu suomalaisten elintasoon? Onko kaikkia kurjistavan juustohöylän kyseenalaistaminen köyhän elämästä vieraantunutta?
Hyvinvointivaltio on tuomittu eräänlaiseen kohtalonkierteeseen, jonka ainoastaan jotkut kokoomuslaiset tuntuvat ymmärtävän.
Kansalaiset haluavat lisää julkisia etuuksia, joita poliitikot heille vuosikymmenten ajan tarjoavat. Äänestäjien suosiosta riippuvaiset poliitikot ovat haluttomia ja kyvyttömiä hillitsemään kansalaisten vaatimuksia. Samaan aikaan mistään saavutetuista eduista ei varmasti luovuta.
Jatkuvasti lisääntyvät etuudet ja palvelut luonnollisesti kasvattavat tasaisesti julkisia menoja, nostavat verotaakkaa ja viime kädessä velkaannuttavat valtiota. Lopulta kestämättömään tilanteeseen ajautunut järjestelmä rapistuu ja ennen pitkää romahtaa, aiheuttaen suunnattoman määrän inhimillistä kärsimystä.
Kurjuuteen tuomitut kansalaiset nousevat barrikadeille ja lopulta raunioilta nousee populistinen ääriliike, joka kiinnittää kansalaisten huomion sopivaan syntipukkiin. Tämä kierre on nähty historiassa monta kertaa aina antiikin kaupunkivaltioista nykypäivän eurokriisiin. Ylivoimaisesti tunnetuin esimerkki lienee kuitenkin Hitlerin nousu Weimarin tasavallan raunioista.
Tämän ennustuksen ei ole pakko olla itseään toteuttava. Siinä ei ole mitään köyhien elämästä vieraantumista, vaan aitoa huolta yhteiskunnasta. Meistä kaikista.
