Tänään on tullut täyteen 70 vuotta pahamaineisen Auschwitzin keskitysleirin sulkemisesta. Kävin itse paikalla viitisen vuotta sitten muutaman ystäväni kanssa. Paikka oli meille matkan varrella Saksaan, eikä herättänyt alkuun mitään suurempia tunteita. Saavuimme asuntoautolla ja leiriydyimme keskitysleirille, mikä tuntui saapuessa hauskalta vitsiltä, mutta ei naurattanut enää lähtiessä.
Kiertelin ensin I -leirissä, enkä oikein osannut suhtautua paikan julmuuteen. Minulle se näyttäytyi aivan tavallisena parakkikylänä, ei tavallista varuskuntaa kummempana. Luotien tekemät jäljet teloitusmuurissa tai lasin taakse kerätyt silmälasit ja vanhat kattilat tuntuivat lähinnä historiallisilta kuriositeeteilta – aivan kuin jokin giljotiini museossa.
Pikaisen kierroksen jälkeen menin mm. Schindlerin listasta ”tutulle” II leirille. Olin jo kyllästynyt koko paikkaan, mutta halusin kuitenkin käydä katsomassa, näyttäisikö paikka samalta kuin elokuvissa. Samaan aikaan paikalle saapui kaksi amerikkalaista perhettä noin kolmessa sukupolvessa isoisiensä kanssa.
Vanhat herrat olivat olleet samaan aikaan vankeina leirillä ja ystäviä siitä saakka. Kysyin, että voinko kenties kiertää heidän kanssaan, mikä kävi heille oikein hyvin, ja sain sattumalta ainutlaatuisen henkilökohtaisen tutustumisen leirin kauhuihin.
Ensimmäiseksi yllätyin siitä, miten humoristisesti miehet suhtautuivat muistoihinsa.
– ”Tässä oli minun punkkani. Kaikki halusivat aina yläpedille, koska vessassa ei saanut käydä, valui paska kirjaimellisesti alaspäin. Aina kun joku yläpediltä kuoli, hänet kipattiin maahan ja seuraava siirtyi sinne”, ja räkäistä naurua päälle.
Nimenhuutoja, pakkotyötä, surkeaa ruokaa, jatkuvaa kiirettä odottelemaan ja muita vastaavia asioita muisteltiin kuin me muistelemme inttiaikoja. Näin jälkeenpäin ajateltuna huumori on varmasti ainoa tapa selviytyä sanoinkuvaamattomasta kauhusta. Olen ymmärtänyt, että myös rintamalla vitsit ovat perinteisesti olleet varsin mauttomia ja huumori mustaa.
Siinä kohtaa kuitenkin, kun siirryttiin kaasukammioiden paikalle, alkoi vanha mies itkeä. Hänen vanhempansa, sisaruksensa ja lähes kaikki sukulaiset oli tapettu leirillä, eikä siitä löytynyt enää huumoria. Hilpeä tunnelma vaihtui hiljaisuuteen kuin veitsellä leikaten, kun miehet sytyttivät kynttilät kuolleiden omaistensa muistolle.
Historian aikana erilaisten vainojen uhriksi joutuneet ovat aina olleet minulle ja varmasti muillekin vain suttuisia valokuvia tai synkkiä lukuja historiankirjan sivuilla. Visiitti Auschwitziin muistutti, että nämä ihmiset ja heidän kokemansa kärsimykset ovat todellisia, eikä niistä ole maailmanhistorian mittakaavassa montaakaan hetkeä.
Aina siellä, mihin on lähdetty luomaan utopiaa yhden ajatuksen ehdoilla – esimerkiksi Natsi-Saksa, Neuvostoliitto, Kamputsea ja Kiina – on päädytty miljoonien ihmisten kärsimykseen ja kuolemaan. Saksalaiset, venäläiset ja muut luopuivat omasta vapaudestaan turvallisuuden ja vaurauden toivossa, mutta lopulta heillä ei ollut enää mitään niistä.
Pahuuden valtaannousu perustuu yleensä aina kriisiin ja ihmisten sen jälkeiseen sokeaan uskoon, että järjestelmä ”tulee totta kai tukemaan ainoastaan oikeita asioita eikä pahoja asioita sekä että pahat asiat tultaisiin kieltämään. Mikä on hyvää ja mikä pahaa, mikä on oikein ja mikä väärin, tultaisiin totta kai päättämään minun toiveideni, minun näkemyksieni ja minun mieleni mukaan”.
Ihmiset eivät koskaan ”kuvittele kuuluvansa ryhmän jäseneksi, jonka ajattelua, näkemyksiä ja opetuksia ei sallita, suvaita tai hyväksytä enemmistön toimesta”. Näin ollen kun lähdemme rakentamaan utopiaa, unohdamme aina, että yhden totuuden järjestelmässä voi tapahtua niin etten kuulukaan ryhmän tai enemmistön jäseneksi joka väkivalloin pakottaa muut toimimaan haluamallaan tavalla.
Ihmiskunta kokonaisuutena ei varmasti ole oppinut mitään, mutta me yksilöinä voimme olla viisaampia ja ottaa opiksi aiempien sukupolvien kärsimyksestä. Suurimmat tragediat ovat syntyneet siitä, että liian moni on luopunut vastuustaan ajatella itse. Rokotukseksi kollektivismin tautia vastaan meille jokaiselle tekee hyvää säännöllisesti tutustua Auschwitziin – tai Gulagiin – jos ei paikan päällä käyden, niin edes kirjojen välityksellä.
Kursivoidut lainaukset Ludwig von Misesin puheesta 2. toukokuuta 1970
