A2-teemaillassa sanoin, että ammattiliitot ja työehtosopimusten yleissitovuus ovat työttömyyttä aiheuttavia tekijöitä. SAK-taustainen työministeri Lauri Ihalainen luonnollisesti tyrmäsi ajatukseni.
Suomessa suurin osa työnantajista kuuluu yleissitovien työehtosopimusten piiriin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että työntekijällä ja työnantajalla ei ole mahdollisuutta sopia keskenään palkasta ja työehdoista, vaan ne tulevat annettuna.
Kaikilla aloilla ei ole yleissitovaa työehtosopimusta, vaan ne toimivat ns. ”vapailla markkinoilla”. Yksi tällainen ala on peliala, jossa tosin usein vapaaehtoisesti sovelletaan jotain soveltuvaa työehtosopimusta, joskin ei useinkaan palkkojen suhteen.
Työmarkkinoilla jokaisella työntekijällä on tietty palkkataso, jolla hän suostuu työskentelemään. Samoin jokaisella työnantajalla tietty palkkataso, jolla hän suostuu työntekijän palkkaamaan. Vapailla markkinoilla nämä tavoitteet lopulta kohtaavat, eikä työttömyyttä synny.
Ensimmäinen vasemmistolainen kommentoija maalailee uhkakuvia nollapalkalla työskentelevistä orjista, mutta tosiasiassa näin ei ole.
Alasta riippuen työehtosopimusten ulkopuolisten keskimääräinen palkka on joko suurempi tai pienempi kuin työehtosopimusten piirissä olevien yritysten maksama palkka. Nyrkkisääntönä voitaneen pitää, että helpoiten korvattavissa olevien palkka on työehtosopimusten ulkopuolella matalampi, asiantuntijoilla korkeampi (mm. Holm 2000).
Huomattavaa kuitenkin on, että tutkimusten mukaan työehtosopimusten ulkopuolella olevien yritysten keskimääräinen palkka on suurempi kuin vastaavat työehtosopimukset edellyttävät (Holm 2000).
Kannattaa myös muistaa, ettei suomalainen mene liian huonopalkkaiseen työhön, koska saa yhteiskunnan tukia.
Työehtosopimusten ulkopuolella olevissa yrityksissä ei näin ollen poljeta työntekijöiden vähimmäisetuja. Toisaalta, yleissitovista työehtosopimuksista ei ole mainittavaa hyötyäkään. Palkat riippuvat enemmän muista seikoista, lähinnä tuottavuuden kehityksestä.
Yleissitovien työehtosopimusten haitallisuus tuleekin ensisijaisesti työttömyyden aiheuttajana. Toisin kuin työministeri Ihalainen virheellisesti minulle A2 -teemaillassa väittää, tästä on myös tutkimustietoa.
Yksinkertaistettuna yleissitovan sopimuksen vallitessa kaikki ne ihmiset, joiden työpanoksesta ei kannata maksaa työehtosopimuksen edellyttämän palkan verran, jäävät työttömiksi. Nämä ovat usein juuri niitä työuransa alussa olevia nuoria miehiä ja naisia, tai vajaakuntoisia ihmisiä, jotka ovat vaarassa syrjäytyä (Montgomery, Edward 1989).
Lukija voi ajatella tätä vertauksen kautta: Tarjolla on ruma strippari ja kaunis strippari. Baari on päättänyt, että molempien sylitanssi maksaa 40 euroa. Todennäköistä on, että vaatimattomamman näköinen jäisi ilman asiakasta ja kauniille olisi jonoa. Jos ruman saisi kahdellakympillä ja kaunis maksaisikin 50 euroa, rumakin voisi tienata edes jotain.
Tämä ei ole kuitenkaan yleissitovuuden ainoa ongelma. Työehtosopimusten yleissitovuus on nimittäin myrkkyä etenkin laman aikaan.
Ekonomisti Pasi Holm:in vuonna 2000 tekemän ”Työehtosopimusten kattavuus, palkat ja työllisyys” -tutkimuksen mukaan:
”Toimialoittaisen vertailun mukaan niillä toimialoilla, joilla ei ollut yleissitovaa työehtosopimusta, työllisyys kehittyi selvästi paremmin 1990-luvun laman aikana kuin niillä toimialoilla, joilla oli yleissitova työehtosopimus. ”
”Työehtosopimusten joustamattomuus ja paikallisen sopimisen menettelyn soveltamiskielto yleissitovuuden piirissä olevissa yrityksissä näyttää lisäävän työttömyyttä taloudellisissa taantumissa. Kun työnantajan ja työntekijöiden yhdessä sovittavilla yrityskohtaisilla työsuhteen ehtojen muutoksilla ei ole voinut poiketa yleissitovan työehtosopimusten ehdoista, yrityksen sopeutumiskeinoiksi ovat jääneet pääsääntöisesti lomautukset ja irtisanomiset.”
Jos siis halutaan vähentää työttömyyttä, olisi työehtosopimusten yleissitovuudesta luopuminen nopea ensimmäinen askel. Tämänkin jälkeen ammattiliitoilla on kuitenkin paikkansa jäsentensä neuvotteluvoimana ja tukena.
