Eikö rikkaille riitä mikään?

Jos saisin kymmenen miljoonaa euroa, mutta tarjouksen ehtona olisi 90 prosentin vero, ottaisin sen kernaasti vastaan, onhan miljoona euroa kuitenkin enemmän kuin tarpeeksi kenelle tahansa. Itse asiassa jos nyt saisin kymmenen miljoonaa millä tahansa alle sadan olevalla veroprosentilla, olisi se parannus nykyiseen tilanteeseeni.

Kuitenkin ”jo” esimerkiksi viidenkymmen veroprosentti aiheuttaa hyvätuloisissa narinaa. Wahlroos muutti kuulemma Ruotsiin säästääkseen lastensa perintöveroissa muutaman kymmenen miljoonaa satumaisesta omaisuudestaan. Täältä pienestä yksiöstä katsottuna se tuntuu äkkiseltään naurettavalta. Itse olisin varmasti tyytyväinen jo murto-osaan Björn Wahlroosin miljoonista.

Miksi raharikkaille ei tunnu riittävän mikään? Vastaus on yksinkertainen. Varallisuus on niin abstrakti käsite, ettei varsinaisesti ole olemassa riittävää rahamäärää.

Taloustieteessä tunnetaan käsite laskeva rajahyöty. Rajahyöty on kuluttajan saama hyödyn lisäys tuotteen tai palvelun yhdestä lisäyksiköstä. Laskeva rajahyöty taas tarkoittaa, että jokaisesta uudesta yksiköstä saatava hyödyn lisäys on pienempi edelliseen yksikköön nähden.

Yksinkertaistettuna tämä voisi tarkoittaa vaikka sitä, että siinä missä ensimmäinen suklaapatukka on herkullinen, aiheuttaa kymmenes Snickers –patukka lähinnä oksennusrefleksin.

Rahaa taas ei koskaan voi psykologisessa mielessä olla liikaa. Toki yksittäisen euron tuoma hyödyn lisäys on aina pienempi edelliseen euroon nähden. Ensimmäinen miljoona on huomattavasti arvokkaampi kuin sadasensimmäinen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että rahan tuoma psykologinen hyöty itsessään olisi yhtään pienempi.

Lisärahalla saa aina jotain sellaista uutta omaisuutta ja statusta, mitä aiemmin ei ole saanut – tai osannut kuvitellakaan. Ystäväni osti juuri itselleen hienon Ferrarin, josta hän ei olisi vielä viitisen vuotta sitten osannut edes haaveilla. Kuitenkaan hänen säälittävät miljoonansa eivät vielä riitä esimerkiksi yksityiskoneeseen, kunnon huvipurteen tai vaikkapa omaan valtioon Afrikassa.

Aika monen suomalaisen mielestä Ferrarilla ajavalla ystävälläni on ”riittävästi” rahaa, ja on täysin oikeudenmukaista verottaa hänet kuiviin ”yhteiseksi hyväksi”. Kuitenkin jo nykyisellä verotustasolla hänen mielensä tekee aika ajoin muuttaa kevyemmän verotuksen maahan.

Jotta vasemmistolaisittain älykkö tai muuten vain debiili ymmärtäisi korkean verotuksen psykologiset vaikutukset hyvätuloisiin, esimerkkinä pitäisi käyttää luultavasti jotain muuta kuin rahaa, koska pienituloisen mielikuvitus loppuu hyvin nopeasti kesken, kun puhutaan rahasta.

Mitä jos opintopisteisiin suhtauduttaisiin samalla tavoin kuin verotettaviin tuloihin? Olisiko oikeudenmukaista, jos opintopisteitä verotettaisiin progressiivisesti? Jos Elmo esimerkkiopiskelija ylittää Kelalle ”riittävän” 5 opintopisteen rajan tukikuukautta kohden, menee kaikista lisäopinnoista 50% ”yhteiseen pottiin”, joka jaetaan niiden opiskelijoiden kesken, joiden opinnot eivät ole edenneet Kelan edellyttämällä nopeudella. Kannustaisiko se nopeaan valmistumiseen?

Usein puhutaan, että nallekarkit eivät yhteiskunnassa ole jakaantuneet tasan. Otetaan toinen kuvitteellinen esimerkki. Kumpi tuntuu oikeudenmukaisemmalta:

1. Sinulla on 200 gramman nallekarkkipussi, josta annat kavereillesi sen mitä haluat ja syöt itse niin paljon kuin jaksat
2. Sinulla on 500 gramman nallekarkkipussi. Läski-Paavo tulee välitunnilla ja vie karkeistasi väkisin puolet, jotka hän nauraen jakaa miten haluaa

Jälkimmäinen tilanne todennäköisesti tuntuisi kenestä tahansa pahemmalle, vaikka todellisuudessa nallekarkkeja on kuitenkin jäänyt käteen enemmän. Verokarhun visiitti tuntuu 10 000 euroa kuussa tienaavasta aivan samalle kuin Läski-Paavon karkkiryöstö. Ei siinä lasketa käteen jääviä nallekarkkeja vaan murehditaan epäoikeudenmukaisuutta.

Kaikki, jotka ovat ansainneet omaisuutensa huijaamatta muita, ansaitsevat pitää omaisuutensa, oli se sitten tullut perintönä, keinotteluna tai vaikka raakatimantteina perseestä. Miljonääristä harvoin tuntuu, että hän on saanut ”riittävästi” rahaa, koska ihmismieli ei nyt vain toimi niin. Wahlroosista tai kenestä tahansa muustakin tuntuu, että Suomessa joku muu vie liian suuren osan jostain, mikä hänelle oikeudenmukaisesti kuuluu.

Hyvin toimivasta ja turvallisesta yhteiskunnasta useimmat maksavat mielellään kohtuullista jäsenmaksua. Mikäli jäsenmaksu ei tunnu enää kohtuulliselta, on luonnollista etsiä parempaa jäsenyyttä muualta.