Minua kyrsii lukea lähes päivittäin jotain vasemmistolaisten ”talousviisaiden” aivoripulia siitä, miten mistään ei oikein saisi leikata, ja ”työllisyyttä on parannettava taloutta elvyttämällä”. Jostain taikahihasta nämä ihmiset, joista suurin osa ei ole koskaan ollut missään tulosvastuussa aikovat tehdä valtaan päästyään ”järkeviä, kasvua ja työllisyyttä tukevia investointeja”.
Mikä näissä niin kovin suosituissa ajatuksissa sitten mättää?
Julkiset menot ovat jo nyt maailman ”huippua”, vaikka varsinainen eläkepommi siintää vielä tulevaisuudessa. Samaan aikaan Suomen valtio kuitenkin velkaantuu noin 10 000 euron minuuttivauhtia, eikä loppua näy.
Velka voi toki ottaa teoriassa vaikka loputtomiin, mutta samalla lisääntyvät myös velanhoitokulut. Tällä hetkellä maksamme vuosittain vajaat pari miljardia euroa pelkkiä korkoja. Se on lähes viisi kertaa enemmän kuin esimerkiksi paljon tapetilla olleesta perintö- ja lahjaverosta saadaan tuottoa.
Samaan aikaan myös verot ovat maailman ”huippua”, mikä käytännössä näkyy suomalaisen tuotannon kannattamattomuutena, viennin vaikeuksina, suomalaisten vähäisenä varallisuutena ja pääomapakona ulkomaille. Yrittäjyys ei vain yksinkertaisesti ole mielekästä tai kannattavaa, jos laskutetusta eurosta menee enemmän valtiolle kuin omaan taskuun.
Ei tarvinne olla kummoinenkaan finanssinero ymmärtääkseen, että yhtälö on täysin kestämätön, tarkasteli sitä mistä kulmasta tahansa. Ennen uskon paroni von Münchhausenin nostaneen itsensä suosta palmikolla vetämällä, kuin budjettivajeen kuroutuvan umpeen verottamalla.
Entä sitten nämä ”kasvua ja työllisyyttä tukevat” investoinnit? Eikö olisi varsin mainiota, mikäli kestävyysvaje voitaisiin kattaa kivuttomasti kasvulla?
Keskustan Juha Sipilä haaveilee miljardien kasvurahastosta, mikä olisi todennäköisesti täysi katastrofi. Meillä on jo nyt esimerkiksi Teollisuussijoitus, jolla oli vuoden 2013 lopussa vajaat 800 miljoonaa euroa sijoituksia. Tappiota se tee kuin prosentin vuodessa, mutta sekin on jo 7,6 miljoonaa euroa.
On hankala nähdä, että Sipilän miljardirahasto olisi yhtään vähemmän tappiollinen kuin Teollisuussijoitus. Vajaan 8 miljoonan sijaan valtio tekisi siis sijoitustoiminnallaan luultavasti vähintään 20 miljoonaa euroa tappiota vuodessa.
Entä sitten yritystuet? On täysin harhaista kuvitella, että viranomaisilla ja poliitikoilla olisi jokin kyky sijoittaa oikein tai tukea ”oikeita yrityksiä” ja ”kasvavia toimialoja” niin, että käytetty veronmaksajien euro tuottaisi yhteiskunnalle senttiäkään enemmän kuin se olisi tuottanut veronmaksajan käytössä.
Itse asiassa todennäköisesti jopa päinvastoin. Esimerkiksi ETLA ei tutkimuksissaan löytänyt näyttöä siitä, että yritystuilla lisättäisiin yritysten tai toimialojen tuottavuutta etenkään lyhyellä aikavälillä. Päinvastoin, osalla tuista on ollut tuottavuuskasvun näkökulmasta lähinnä kielteisiä vaikutuksia.
Toki niin kauan kuin erilaisia tukimuotoja on, minäkin ”sijoittaisin” vaikka venäläisiin perseentäristimiin, jos valtio sen rahoittaisi – ja minun parin vuoden palkkani siinä samalla. Se, että onko siitä mitään hyötyä kenellekään, on täysin toinen kysymys. Toimivilla pääomamarkkinoilla järkeviin hankkeisiin löytyy myös yksityistä rahaa – jopa pääomaköyhässä Suomessa.
Lisäksi on oikeastaan yksi hailee tuille ja ”työllisyyttä tukeville investoinneille” jos lainsäädännön typeryyksiä ei saada kuriin. Kafkamainen sääntely jokaisella alalla aina aamupalatarjoilusta öylätin valmistukseen kuristaa suomalaisten luovuutta enemmän kuin köysi hirttäjäisissä.
Kysyntälamasta puhuvat elvytyserkit voivat työntää sormensa takapuoleen ja makustella, miltä heidän teoriansa yrittäjän näkökulmasta tuntuvat. Lähes minkään tuottaminen tai kenenkään palkkaaminen ei ole järkevää kun kustannukset ovat niin suuret – kiitos verojen ja byrokratian.
Toisaalta kuluttajan näkökulmasta kysyntää olisi vaikka mille, mutta tuloverojen jälkeen käteen jää niin vähän, että oikein mihinkään ei ole varaa – ei varsinkaan kun ALV ja muut verot nostavat tuotteiden hinnat pilviin. Töitäkään ei vastaavasti ole, kun yrittäjän kannattaa viedä keksintönsä mielummin ulkomaille. Kierre on valmis, eikä se siitä oikene, vaikka kuinka monta miljardia siirrettäisiin veronmaksajien taskusta toiseen.
Näitä kaikkia – minua niin kovin paljon nakertavia – näkemyksiä yhdistää pakkomielle luoda muiden rahoilla ”hyvinvointia” ja sokea usko viranomaisten kykyyn tehdä järkevämpiä talouspäätöksiä muiden rahoilla, kuin mitä yksittäiset ihmiset tekisivät omilla rahoillaan.
Profeettana näillä uskovaisilla toimivat erilaisten teoreetikkojen – joita myös yhdistää täysi kokemattomuus työelämässä – kirjoitukset, jotka kelpaisivat nippa nappa takansytykkeeksi kenelle tahansa, joka sijoittaa rahaa henkilökohtaisella vastuulla. Huussikäyttöön kirjapaperi onkin jo yleensä liian kovaa ja sätkäpaperiksi liian paksua.
Olisiko viimein aika rakentamisen sijaan tunnustaa, ettei tämä ”Baabelin torni” nyt lopulta ollutkaan mikään erityisen viisas hanke, ja suunnata yhteiskunnan voimavaroja loputtoman ”seuraavien vaalien jälkeen on parempi hyvinvointivaltio” -projektin sijaan ihmisten aitoon hyvinvointiin.
