Kokoomuksen nuorten liitto, Perussuomalaiset nuoret ja Suomen kristillisdemokraattiset nuoret erosivat yhteistuumin Suomen Nuorisoyhteistyö – Allianssi ry:stä. Suurelle yleisölle tuntematon organisaatio on eräänlainen erilaisten nuorisojärjestöjen kattojärjestö.
Eron syynä oli kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että Allianssi on eronneiden mielestä tarpeeton ja kallis. Wille Rydmanin mukaan ”Allianssista on vuosien saatossa muodostunut jättiläismäinen suojatyöpaikkaorganisaatio, joka on hyvin etäällä nuorten arjesta”. Puoluepolitiikasta tai valtataistelusta on turha puhua, kokoomusnuoret ovat olleet hyvinkin keskeisessä asemassa Allianssissa.
Lähemmäs kolme miljoonaa euroa vuosittain käyttävä Allianssi saa rahoituksensa pääosin veronmaksajilta. Opetus- ja kulttuuriministeriön avustukset kattavat pari miljoonaa, loput tulevat ”varainhankinnasta”. Yhdeksi pääyhteistyökumppaniksi Allianssin talousarviossa mainitaan Veikkaus Oy.
Rydmanin ja kumppaneiden mielipiteen todenperäisyyttä ei tarvitse edes erikseen puolustaa, kun sitä ei Allianssi tai kukaan muukaan ole kiistänyt. Vasemmistonuorten Li Anderssonkin sanoi, että ”varmasti Allianssin rakenteeseen voisi tehdä isojakin muutoksia”.
Ehkä parhaat perustelut Allianssin ”puolesta” esitti sen puheenjohtaja Hanna-Mari Manninen, joka ”ei allekirjoita näkemystä suojatyöpaikoista”, vaan toteaa, että ”meillä on töissä todella loistavia tyyppejä erilaisissa hankkeissa”. Mitäpä siihen on lisättävää.
Allianssin ja vastaavien, vuositasolla yhteensä satoja miljoonia euroja veronmaksajien rahoja nielevien järjestöjen tarpeellisuutta onkin hankala perustella. Voidaan sanoa, että järjestö tekee ”tarpeellista” ja ”arvokasta” työtä, mutta työn tuloksia on vaikeaa tai mahdotonta mitata.
Voidaan kehua kaikilla järjestetyillä hankkeilla, mutta niiden hyöty jää vähintäänkin kyseenalaiseksi. Menot on kyllä helppo mitata, Allianssin kohdalla ne ovat kolmisen miljoonaa euroa vuodessa. Jos Allianssin merkittävyyttä mitattaisiin Facebook –tykkääjillä, olisin minä yli 3 kertaa merkittävämpi toimija.
Itse asiassa koko kolmannen sektorin julkinen rahoitus on aivan järjetöntä. Yhdistymisvapauden ajatuksena on, että ihmiset voivat tasaveroisesti ilman esteitä edistää haluamiaan asioita ja aatteita. Yksi haluaa edistää kivääriharrastusta, toinen auttaa vähäosaisia. Kautta aikojen ihmiset ovat yhdistäneet voimiaan edustamiensa aatteiden puolesta – ilman julkisen sektorin mukanaoloa.
On melko kieroutunutta, että Allianssia kutsutaan kansalaisjärjestöksi. Sen ylivoimaisesti suurin rahoittaja on valtio. Yksi sen oikeasti tärkeimmistä tehtävistä on lobata valtiolta rahaa itselleen ja jäsenjärjestöilleen erilaisiin projekteihin, jotta loistavia tyyppejä voidaan pitää töissä.
Suomalaisen sosiaalivaltion eräs piirre on, että mikään ei tunnu olevan enää ”mahdollista” ilman, että valtio sitä verovaroin rahoittaa. Julkinen rahoitus laittaa erilaiset aatteet ja arvot keskenään epätasa-arvoiseen asemaan. Ministeriön virkamies päättää, kenen edistämä asia on rahoituksen arvoinen. Hämmästyttävän usein asian edistäminen on rahan vonkaamista joltakin ministeriöltä.
Pian järjestökenttä ”oppii”, mihin rahaa helpoiten saa. Kun julkista rahaa on saatavilla, sitä tietenkin jokainen kynnelle kykenevä yrittää haalia mahdollisimman paljon. Tämä synnyttää liudan sellaisia järjestöjä, joilla ei ole aitoa kysyntää eikä tarvetta, vaan ainoastaan perustajien ”halu tehdä hyvää” ja 100 000 euron shekki valtiolta.
Tietyllä tapaa tässä toimii myös markkinatalous. Kun on tarjolla on ”markkina”, josta saa rahaa, syntyy sinne liuta ”yrityksiä”, jotka tuottavat markkinoille sitä mitä ne tarvitsevat. Kaikki pitempään julkista apua saavissa yhdistyksissä tai erilaisten hankkeiden parissa puuhastelleet kyllä tietävät millaista tuubaa tulee suoltaa, jotta hankeanomus menee läpi. Myös minä.
Yhdistys, jolle on tarvetta ja kysyntää, toimii kyllä ilman julkistakin rahoitusta. Ihmiset kyllä maksavat, mikäli he kokevat saavansa maksamilleen rahoille jotain vastinetta. Tästä esimerkkinä käyvät esimerkiksi nälkäpäiväkeräyksen vuosittaiset miljoonatuotot, tai lukuisat pitempäänkin ilman tukia toimivat hyvävelikerhot.
Erilaisten yhdistysten ja hankkeiden (mukaan lukien kehitysapu) kustannuksiin menee kuntien ja valtion rahoja vuosittain miljarditolkulla. Niille luulisi olevan parempaakin käyttöä kuin mammuttimaisten suojatyöorganisaatioiden ylläpito. Allianssin valtionapuja vastaavalla summalla olisi saanut noin 60 keskoskaappia, tai olisi pelastanut Heinolan reumasairaalan. Jos pitäisi valita, ei ainakaan minun tarvitsisi kauan miettiä, kumpi on tärkeämpää
