Kirkko päättäköön itse, kenet vihkii

Sanahirviö ”sukupuolineutraali avioliittolaki” on noussut aiheena pinnalle, kun kokoomus Jyväskylän puoluekokouksessa päätti lähteä ajatuksen taakse. Aihe on herkkä ja koskettaa monia, niin henkilökohtaisella kuin periaatteellisella taholla. Itselläni ei ole mitään konkreettisia sidoksia suuntaan tai toiseen, en ole homojen advokaatti, ja vaikka kuulunkin kirkkoon, olen siinä enemmän muista kuin uskonnollisista syistä. Päätös suuntaan tai toiseen ei minun eikä lähipiirini elämään vaikuta, mutta ärsyynnyn suunnattomasti siitä tavasta, jolla perinteisten arvojen kannattajat suljetaan suvaitsevaisuuden ulkopuolelle.

Nykyisessä lainsäädännössä on laki rekisteröidystä parisuhteesta. Lain mukaan samaa sukupuolta olevat parit voivat rekisteröidä parisuhteensa ja saada pääsääntöisesti samat oikeudet ja velvollisuudet kuin avioliitossa. Lain ongelmana on kuitenkin pidetty sitä, ettei samaa sukupuolta olevilla ole mahdollisuutta adoptoida lasta yhdessä, eivätkä parisuhteensa rekisteröivät saa automaattisesti oikeutta yhteiseen sukunimeen.

Kirkon kannalta avioliitto on paljon enemmän kuin juridinen sopimus. Sen kannalta avioliiton pohjimmainen luonne on sakramentaalinen, ja se kuuluu samaan hengellisten toimitusten kategoriaan kuin kaste, ehtoollinen ja konfirmaatio. Oleellisena osana kirkon opetusta avioliittoa pitäisi säädellä rituaalisen perinteen ja pyhien kirjoitusten eikä muuttuvien trendien mukaan.

Useimmat kirkon edustajat hyväksyvät muutkin viralliset parisuhteet, mutta avioliitto käsitteenä on heille miehen ja naisen välinen, Jumalan vahvistama liitto.

Suurin ristiriita tuleekin käsitteestä ja avioliiton symbolisesta luonteesta, kuten kansanedustaja Oras Tynkkynen on kirjoittanut. Sukupuolineutraalia avioliittolakia kannattavien näkökulmasta rekisteröity parisuhde on avioliitosta erillinen oikeudellinen instituutio, joka asettaa samansukupuoliset parit eriarvoiseen asemaan. Tynkkynen vertaa kirjoittamassaan lakialoitteessa tilannetta siihen, että eri etnisillä vähemmistöillä olisi käytössä olisi erillinen parisuhdelaki.

Kannatan tasa-arvoa sekä suvaitsevaisuutta. Kaikkien kukkien pitää antaa kukkia, mutta mielestäni sukupuolineutraalin avioliittolain ajaminen on hyvä esimerkki nykyisestä puolisuvaitsevaisuudesta, joka suvaitsee ainoastaan yhden osapuolen mielestään edistyksellistä näkemystä.

Näen periaatteellisen ongelman siinä, ettei suvaitsevaisuuden nimissä hyväksytä kirkon oikeutta omiin oppeihinsa. Lainsäädännön seurauksena voidaan kirkko ja sen jäsenet pakottaa sakon tai vihkimisoikeuden menettämisen uhalla toimimaan vastoin omia periaatteitaan.

Suvaitsevaisuuden pitää olla molemminpuolista ja myös taantumuksellisena pidetyt arvot ja niiden vaalijat tulee hyväksyä.

Samaa sukupuolta oleville voidaan tarjota kaikki samat oikeudet ja velvollisuudet ilman, että kirkon oikeutta toimia oppiensa mukaisesti tarvitsee loukata. Avioliiton käsitteen muuttamisen suurin ihmisoikeuskysymys ei ole samaa sukupuolta olevien tasa-arvo, vaan kirkon koko olemassaolon hyväksyminen.

Oras Tynkkynen ehdottaa omassa lakialoitteessaan avioliiton ja siviililiiton erottamista toisistaan.

Mallin mukaan oikeus vihkiä avioliittoon varattaisiin uskontokunnille, joilla olisi vapaus päättää vihkimisen ehdoista, mukaan lukien puolisoiden sukupuoli. Oikeus siviililiittoon taas olisi yhtäläinen kaikille. Mielestäni tämä olisi järkevä malli myös suomalaiseen lainsäädäntöön sovellettavaksi.

Mikäli samaa sukupuolta oleville annetaan tasa-arvoiset oikeudet ja asema, on avioliiton käsitteen muuttaminen mielestäni ainostaan suvaitsemattomuutta ja vihamielisyyttä kirkkoa ja sen oppeihin uskovia kohtaan. Suvaitsevaisuus ei ole vain yhdensuuntaista liikettä. Siihen kuuluu sallivuus myös sellaisia ajattelutapoja kohtaan, joista ei itse ole samaa mieltä. Perinteisellä tavalla ajattelevat ihmiset eivät välttämättä ole väärässä, eikä heitä ainakaan saa mielipiteidensä takia sivuuttaa tai syrjiä. Vasta rikolliset ja väkivaltaiset teot ovat niitä, joiden perusteella voidaan tuomita, ei vanhanaikainen ajattelutapa.