Henri HeikkinenLeijonanosan bruttokansantuotteesta käsittävä julkinen sektori tarvitsee toimiakseen suuren lauman erilaisia virkamiehiä. Kun holhousvaltio puuttuu sääntelyllään ihmisen jokaiseen elämänalueeseen, näille byrokraateille tulee merkittävä vaikutusvalta yhteiskunnan asioihin. Paremman termin puutteessa Suomea voitaisiin nimittää tasavallan sijaan virkavallaksi.
Käytännössä virkavaltaisuus näkyy kahdella tasolla. Ensimmäinen ja julkisuuteen näkyvä on virkamiesten suora valta. Viran hoito onkin perinteisesti juuri julkisen vallan käyttöä. Eri organisaatioiden virkamiehet tekevät itsenäisiä päätöksiä suurenkin rahamäärien jaosta ja omalla toiminnallaan mahdollistavat tai hankaloittavat yksityisen sektorin toimintaa.
Julkisen vallan käyttö näkyvimmillään on sitä, kun poliisi antaa sakot, minkä vuoksi poliisia usein kutsutaankin virkavallaksi. Käytännössä tähän liittyy huomattava määrä muuta vallankäyttöä, joka on näkymätöntä niin kansalle kuin poliittisille päätöksentekijöillekin. Opetusviranomaiset, sosiaaliviranomaiset, kaavoitusviranomaiset, julkisten rahoituslaitoisten viranomaiset ja muut käyttävät päivittäin huomattavaa valtaa omilla sektoreillaan. Kenenkään elämästä tai kuolemasta viranomaiset eivät Suomessa sentään päätä, mutta lähes yhtä merkittävistä asioista kuitenkin. Viranomaisilla on varsin laaja päätäntävalta esimerkiksi sen suhteen, keneltä viedään lapset ja keneltä ei.
Toinen, ulospäin usein näkymätön virkavallan ominaisuus on poliittisen harkinnan pelaaminen ulos käytännön päätöksenteosta. Politiikassa kaikilla tasoilla, opetuslautakunnasta ministeriöön saakka on esittelijä aina päätöksentekijää viisaampi eli paremmin informoitu. On täysin virkamiehen omasta etiikasta kiinni, miten hän painottaa ja valikoi asioita päätöksentekijöiden pöydälle.
Päätöksentekijät lähinnä lueskelevat filosofien selvityksiä ja linjaavat niiden pohjalta maan tulevaisuutta. Esittelijän tehtävänä on vakiintuneiden periaatteiden mukaan hankkia päätöksenteon käyttöön kaikki saatavilla oleva olennainen tieto ja parhaan harkintansa mukaisesti tehdä objektiivinen esitys, jonka pohjalta päätökset tehdään.
Käytännössä laajasta esityksestä suurin osa poliitikoista ei ymmärrä puoliakaan ja julkisessa keskustelussa tartutaan lillukanvarsiin. Jos kaupunki tekee miljoonasäästöt jossain, käyttää valtuusto tunteja jonkin yksittäisen, kokonaisuuden kannalta merkityksettömän asian puimiseen. ”Perävainion hiihtoladun valoja ei saa sammuttaa”.
Virkamiesten valta on vahvistunut merkittävästi viimeisten kymmenien vuosien aikana. Siinä missä aiemmin valmistelutyötä tehtiin poliittisissa komiteoissa, nyt virkamiehet ja konsultit vastaavat poliittisesta valmistelutyöstä. Ilkka Ruostetsaari Tampereen yliopistosta on sanonut: ”Virkamiehet rajaavat vaihtoehdot, joista edes keskustellaan ja vaikuttavat näin pitkälti lopputulokseen”.
Jos virkamies jostain syystä haluaa ”vedättää”, tuo päätöksentekoon vain oman subjektiivisen näkemyksensä tai valmistelee päätöksenteon puutteellisesti, on poliitikolla käytännössä hyvin marginaaliset mahdollisuudet päästä jyvälle vedätyksestä. Näin käy varsinkin, jos vedätys on hienovaraista subjektiivisuutta.
On aivan selvää, että virkamiehen kantaan saattavat vaikuttaa hänen omat poliittiset mieltymyksensä ja ennakkoluulonsa tai erilaisten painostusryhmien kuten ympäristöjärjestöjen kuunteleminen liian herkällä korvalla. Julkisuuteen tämä näkyy huonosti valmisteltuina tai suorastaan typerinä päätösesityksinä, joista syyn kantavat aidosti täysin pihalla olevat poliitikot. Jokainen lukija keksinee useamman esimerkin, vaikka aivan viimeaikaisista esityksistä valtion tasolla tai omassa kotikunnassaan.
Oma lukunsa päätöksenteossa on asiantuntijoiden ja asiaa ajavien erottaminen toisistaan. Greenpeacen, Teoston, suuryritysten, pekkasaurien ja muiden mielipidekerhojen edustajat kulkevat eduskunnan valiokunnissa asiantuntijakuulemisissa siinä missä tutkijat ja muut oikeat asiantuntijat. Valitettavan usein intressitason lobbarilta saatua informaatiota pidetään samanarvoisena kuin tieteellisin menetelmin hankittua empiiristä tutkimustietoa.
Painetta tulee koko ajan lisää siihen suuntaan, että asiantuntijuuden käsitettä vielä nykyisestäkin levitettäisiin ja vesitettäisiin. Viime aikoina on kuultu kitinää esimerkiksi siitä, että eduskunnan ydinvoimapäätöksen valiokuntakuulemisten asiantuntijoissa sukupuolet olivat epätasaisesti edustettuina. Voisi luulla, että niinkin teknisen ja korkean tason tieteellistä ymmärtämystä vaativan aiheen asiantuntijaksi pätevöitymisessä ei sukupuolella pitäisi olla mitään merkitystä, mutta näinä aikoina kaikki on nähtävästi mahdollista.
Ministeriöissä virkamiehet ovat jo päässeet vallan makuun niin, että esimerkiksi iikenne- ja viestintäministeriöstä kerrottiin ministeriön valmistautuvan nopeusrajoitusten alentamiseen parin vuoden sisällä. Liikenneministeri taas on täysin tietämätön ja sanoo, ettei tällaista valmistelua ole, eikä tulekaan, jos se hänestä riippuu. Muutaman vuoden päästä nähdään kumpi oli oikeassa.
Minä en tiedä, onko ilmiölle jotain tehtävissä, enkä tiedä, onko kyseessä varsinainen korjattavissa oleva ongelma. Ainakin huomioon otettava tekijä se on. Kysynkin lukijoilta, mitä asialle mielestänne pitäisi tehdä?
Oma lääkkeeni on katkoa merkittävä osa yhteiskuntaa kuristavista julkisen sektorin lonkeroista.
Kommentoi