Missä kestävä kehitys viipyy?

Missä kestävä kehitys viipyy?

Sosiaalidemokratisoituneessa Suomessa kaikki puoleet ajavat enemmän tai vähemmän samoja asioita. Jokainen on köyhän asialla ja työläisen puolella. Vasemmistoliitto on lähtenyt yrittäjien asialle, kokoomuksen puheenjohtaja haluaa ottaa niskalenkin markkinavoimista. Eläkeläisten asemaan kaikki ajavat parannuksia, opiskelijoita ei kukaan ole unohtanut. Huoli tulevien sukupolvien selvitymisestä tuntuu kuitenkin puuttuvan.

Jokaisella itseään kunnioittavalla puolueella on tietysti jokin kestävän kehityksen ja tulevien sukupolvien ohjelma. Yleisin ja kulunein klisee tuntuu olevan se, että maapallo ei ole ainoastaan meidän ikäpolvemme kulutettavissa, vaan se on lainassa tulevilta sukupolvilta. Kun tietää, ettei täällä kukaan varsinaisesti ympäristöä tuhoa, eikä Suomen panos muutenkaan vaikuta esimerkiksi maailman ilmastoon enemmän kuin kusenloraus Oulujokeen, nämä jokaisen toistelemat itsestäänselvät fraasit tuntuvat lähinnä tekopyhyydeltä.

Kestävää kehitystä toki tarvitaan, mutta jälkipolvien suurin uhka ei tässä maassa ei liity ympäristöön. Puolueiden tulisi keskittyä niihin asioihin, joista tulevaisuuden suurimmat haasteet syntyvät, eikä piilottaa riskejä ympäripyöreän liturgian taakse. Eräs ystäväni sanoi, että politiikasta vähintään kahdeksankymmentä prosenttia on taloutta, eikä liene kovinkaan väärässä. Mielestäni tulevien sukupolvien suurimmat uhat ovat nimenomaan taloudellisia.

Julkinen talous on hyvin kaltevalla pinnalla. Valtio lainaa merkittävän osan budjetistaan, eikä kyse ole todellakaan mistään lamalainasta, vaan merkittävästä rakenteellisesta vajeesta. Siinä missä maapallon lainaaminen tulevilta sukupolvilta ei ole juuri muuta kuin tyhjää liturgiaa, on valtion velka konkreettisesti lainaa tulevilta sukupolvilta. Pohjimmiltaan se on tulevaisuuteen siirrettyä verotusta. Valtion velka pienenee vain reilusti ylijäämäisellä valtiontaloudella, johon pääsemiseksi ei ole mitenkään mahdollista päästä ilman tuntuvia menoleikkauksia. Veroasteen nostamiseen ei ole käytännössä yhtään varaa, koska kaikki verotus tuhoaa talouskasvun edellytyksiä, kohdistui se sitten työhön tai kulutukseen. Poliittinen valinta verotuksen suhteen onkin siinä, mitä osia taloudesta tuhotaan enemmän ja mitä vähemmän. Poliitikot eivät yleensä kerro, että tästä on kyse, ja pahoin pelkään, etteivät useimmat myöskään oikeasti ymmärrä.

Toinen merkittävä haaste on eläkepommi. Nykyinen eläkejärjestelmä ei juuri eroa perinteisestä pyramidihuijauksesta. Työssäkäyvä ei vastoin yleistä harhaluuloa säästä itselleen vaan lähinnä maksaa nykyisten eläkeläisten eläkkeitä. Vain noin neljännes maksuista menee säästöön. Järjestelmä toimii ihan hyvin kun ihmiset kuolevat nuorina ja ikäpyramidi kapenee ylöspäin. Valitettavasti ikäpyramidi on vinoutunut, eikä huoltosuhde näytä muutenkaan kovinkaan hyvältä.

Minkään puolueen vaalivoitto ei todellisuudessa muuta maan politiikkaa yhtään, ellei näihin perustavanlaatuisiin kysymyksiin lähdetä etsimään konkreettisia ratkaisuja. Joka vaaleissa toistuvista perusturva-, peruspalvelu-, ympäristö-, ja muista kysymyksistä, joista kaikki Suomen demaripuolueet ovat kuitenkin lähestulkoon samaa mieltä, voitaisiin mielestäni näissä vaaleissa jo luopua.

Ongelmien esittäminen on tyhjää valittamista jos itsellä ei ole mitään edes konkreettista sivuavia ehdotuksia. Olen toki pohtinut näitä itseäni huolestuttavia asioita sen mitä naistenhaulta ja muulta julkisuudella pelleilyltä olen ehtinyt. Mahdollisista virheistä tai epäjohdonmukaisesta ajattelusta otan täyden vastuun.

Kirjoitin aiemmin neliosaisen taloustrilogian [sic], jossa käsittelin näkemyksiäni talouspolitiikasta. Lyhyesti tiivistettynä olen sitä mieltä, että julkinen sektori tulisi laittaa täysin suurennuslasin alle. En edes minä halua luopua peruspalveluista ja perusturvasta, mutta kaiken muun tarpeellisuus tulee punnita tarkkaan. Peruspalveluiden ja –turvankin osalta tulee miettiä, miten ne kannattaisi järjestää niin, että järjestelmä olisi mahdollisimman kevyt ja epäbyrokraattinen. Julkisesta sektorista pitäisi kyetä raa’asti leikkaamaan kymmeniä prosentteja.

Kunnissa jo pelkkä menojen kasvun leikkaaminen tuntuu olevan ylivoimainen tehtävä. Kuntia ei voi siitä täysin syyttää, sillä valtio on jatkuvasti sysännyt niille uusia velvoitteita eli kustannuksia, viimeksi nyt uuden perusopetuslain muodossa. Kuntia koskevaa säännöstöä tulisi tarkentaa ja mahdollisuuksien mukaan keventää. Mikä on oikeasti pakko järjestää, ja mikä on tuntunut hyvältä idealta, kun taikaseinä oli vielä ehtymätön?

Eläkejärjestelmää pitäisi muuttaa rahastoivaksi niin, että kansalaiset vastaavat enemmän omasta eläketurvastaan. Kun henkilö saa itse päättää kuinka suuren osan tuloistaan säästää eläkepäiviään varten muuttuu määritelty eläkeikäkin tarpeettomaksi. Eläkkeelle voi jäädä lähes milloin haluaa, kunhan elää omilla säästöillään.

Veronkorotukset, eläkeiän nostot ja opiskelijoiden kiusaaminen ovat mielestäni kuin ripulin hoitamista tamponeilla. Mikäli varsinaisiin ongelmiin ei puututa vaan yritetään paikkailla vuotavaa nykyjärjestelmää, valuu uloste ennen pitkää pitkin Suomi-Neidon hameenhelmaa.

Yksityiskohtaisemmat keinot vaatisivat huomattavasti enemmän kuin yhden, jo nykyisellään ylipitkän blogikirjoituksen. Toivottavasti ajamani periaatteet tulivat lukijoille selväksi. Puolueilla on nyt tuhannen taalan paikka etsiä se uusi suunta Suomelle ja tuoda omat ratkaisumallinsa näihin haasteisiin. Kansa valitkoon mielestään parhaat keinot. Aika näyttää, onnistuiko. Pahoin pelkään, että kadonneita ideologioita tuskin lähdetään metsästämään ja kaikki jatkuu entisellään, kunnes olemme korviamme myöten kusessa.

Kommentoi

Henri Heikkinen

Henri Heikkinen

Olen vähän yli kolmekymppinen Oulun kainuulainen, jolla on monenkirjava työhistoria mm. pelialan yrittäjänä, investointipankissa ja ammattikorkeakoulun opettajana.

Tällä hetkellä pyöritän ainutlaatuista verkkokauppaa osoitteessa www.valco.fi - Voit osoittaa tukeasi blogille asioimalla siellä :)

Seuraa somessa

Seuraa somessa, niin tiedät missä menen ja mitä teen milloinkin!

Kategoriat