Kirjoittaessani eilen yksityisestä sektorista kirjoitin samalla pitkän pätkän työttömyydestä. Pätkästä tuli niin laaja, että päätin muokata siitä täysin oman kirjoituksen. Työttömyys on mielestäni luonnollinen jatko talousaiheisille kirjoituksille, onhan työttömyyden määrä suoraan sidoksissa talouden kehitykseen. Trilogiasta tuli siis neliosainen, mutta haitanneeko se.
***
Mielestäni työttömiä on kolmenlaisia. Helpoin työtön on sellaiselle alalle, jolle on usein kysyntää koulutettu ammattilainen, joka on jäänyt työttömäksi huonon suhdanteen vuoksi. Tällainen voisi olla esimerkiksi rakennusmies tai insinööri. He työllistyvät helposti, jos talous kohenee.
Toinen kategoria ovat sellaiset, jotka ovat kouluttautuneet alalle, jolle ei yksinkertaisesti koskaan ole mitään kysyntää, tai sitä on erittäin vähän. On varmasti turhauttavaa opiskella 8 vuotta naistutkimusta ja tehdä aiheesta väitöskirja, jonka jälkeen ainoa työpaikka on McDonaldsilla. Heidän tulisi niellä ylpeytensä ja joko hyväksyä ikuinen pätkätyö, tai hankkia kunnon koulutus ja mennä ”oikeisiin töihin”.
Tämä ongelma olisi osin korjattavissa myös terveemmällä ja markkinaehtoisemmalla koulutuspolitiikalla. Suomessa koulutetaan joka vuosi sadoittain ihmisiä sellaisille aloille, joilla avautuvia työpaikkoja saattaa olla kymmeniä tai jopa vain yksittäisiä. Tämä on järjetöntä tuhlausta.
Kolmas ja vaikein kategoria ovat sellaiset, joilla ei ole edellytyksiä työllistyä. Henkilöt, joilla ei yksinkertaisesti ole älyä tai motivaatiota hankkia koulutusta, eikä käytännön ammatteihin vaadittavaa kädentaitoa ja fyysisiä ominaisuuksia. Suomessa on potentiaalisesti suuri määrä myös heille sopivaa työtä, mutta työn vastaanottaminen ei kiinnosta tai ole järkevää.
Osa-aikainen työ on mahdollista ainoastaan opiskelijalle, ja siivoojan palkalla ei ainakaan pääkaupunkiseudulla kovin hyvin elä. Kotitalousvähennys on ollut ehkä paras valtion toimenpide tämän ryhmän työllistämisen auttamiseksi. Vaikeammin työllistyvien tilannetta helpottaisi myös työmarkkinoiden joustavuuden lisääminen:Työmarkkinoiden joustoa pitäisi lisätä siten, että saman työn palkka voisi vaihdella maan eri osien kustannustasojen mukaan.
Tämä tarkoittaisi työpaikkakohtaisen sopimisen lisäämistä.
Mielestäni tämän kolmannen ryhmän työllistymiseen auttaisi parhaiten sosiaaliturvan uudistus. Malli pitäisi rakentaa sellaiseksi, että työtön voi tehdä osa-aikaista, pienipalkkaista työtä ja tulla valtion tuella toimeen.
Sen sijaan, että henkilö on työttömänä kotonaan 440 euroa kuussa, hän voi työllistyä osa-aikaisesti, saada sieltä esimerkiksi 600 euroa lisää, eikä se vaikuttaisi hänen saamiinsa etuisuuksiin. On aina parempi olla töissä kuin kotona ja tällaisella mallilla työtön saisi lisää rahaa elämiseen.
Mallin pitäisi luonnollisesti olla sellainen, ettei missään palkkaluokassa synny ns. tuloloukkuja. Jokaisen työllä tienatun lisäeuron pitäisi kaikissa oloissa kasvattaa käteen jäävää rahasummaa.
Käytännössä esittämäni malli mahdollistaisi sen, etteivät palvelualat kärsisi jatkuvasta työvoimapulasta.
Työmiehen ei kuitenkaan tarvitse pelätä matalapalkkaisten töiden räjähdysmäistä kasvua. Tarkoitus ei ole, että palkkoja aletaan polkea, sillä Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn ongelma ei mielestäni ole työvoimakustannusten korkeus. Suomi ei pysty kilpailemaan halpatavaran tuotannolla, vaikka työvoima olisi ilmaista orjatyövoimaa.
Massatuotantoon tarvitaan sitä massaa, eikä täältä löydy 100 000 orjaa ompelemaan lenkkareita. Meidän ei kannata tuottaa mitään sellaista, jonka ainoa kilpailutekijä on hinta, eikä laadukkaassa tuotannossa pärjää polkemalla työoloja.
Laadukkaankin työn hinnalla on toki rajansa. Yritysten ei pidä polkea palkkoja, mutta valtion tulisi huolehtia osaltaan siitä, ettei se tee Suomessa asumisesta ja elämisestä niin kallista, ettei työnteko täällä kannata.
Kun erilaisilla veroratkaisulla nostetaan elinkustannuksia, vaaditaan myös lisää palkkaa, mikä vaikeuttaa yrityksen toimintaa. Pahimmassa mahdollisessa tilanteessa yritys toimii korkeiden kulujen vuoksi kannattavuusrajalla ja työntekijä on jatkuvasti persaukinen, koska eläminen on niin kallista.
Sosiaaliturvan uudistamisen lisäksi myös työllistämisen tulee olla mahdollisimman helppoa ja sujuvaa, eikä tästä puhuttaessa voida sivuuttaa Tanskan mallia. Wikipediaa röyhkeästi suoraan lainaten:
”Tanska on esimerkki maasta, jossa on onnistuttu yhdistämään matala työttömyys ja korkea työttömyyskorvaus. Sen olennainen piirre on sanktioiden käyttö: vuoden työttömyyden jälkeen pakko ottaa vastaan työtä tai koulutusta muultakin kuin omalta alaltaan ja kotipaikastaan. Tällä tavoin pyritään aktivoidaan ihmisiä ja näin pitämään pitkäaikaistyöttömyys alhaalla sekä työttömät mukana työelämässä.
Tanskassa työntekijän irtisanominen on helppoa: irtisanomisaikaa ei ole. Tavoitteena on, että työllistämispäätös ei tuntuisi työnantajista liian suurelta riskiltä. Työntekijän kynnys kieltäytyä töistä pidetään korkeana siten, että siitä seuraa työttömyyskorvauksen loppuminen samoin kuin siitä, jos kieltäytyy toisen alan töistä. Tästä syystä työtön yleensä hankkii itse työpaikan, kun taas Suomessa työtön voi käytännössä olla menemättä töihin.”
Tanskan malli voi kuulostaa karulta, mutta juuri sen kannustavammaksi ei työvoimapolitiikka voi mennä. Kannattaa huomioida, että vaikka irtisanominen on helppoa ja töitä on pakko vastaanottaa, on Tanskassa työttömän taloudellinen asema turvattu, sillä työttömyyskorvaus on 80%, jopa 90% palkkatuloista. Valtio järjestää heti työttömyyskauden alusta aktivointitoimia, eikä työtön voi jäädä kotiinsa syrjäytymään.
Malli ei suoraan soveltuisi Suomeen jo senkin takia, että Tanska on pieni maa, jossa etäisyydet ovat lyhyitä. On helppo vaatia ottamaan töitä vastaan muualta, kun henkilön ei tarvitse muuttaa satojen kilometrien päähän vieraalle paikkakunnalle. Mallia voisi mielestäni käyttää kuitenkin pohjana, kun mietitään uusia ratkaisuja. Pitää muistaa, että Suomessakin väestö keskittyy koko ajan, ja pitkien etäisyyksien selitys pätee aina vain pienempään osaan väestöstämme.
Toinen pohdittava asia on työvoimatoimistojen tarpeellisuus. Vuosittain maksetaan 240 miljoonaa euroa pelkästään Työ- ja elinkeinotoimistojen toimintamenoja, joka näkyy mm. miljoonapalatsina Oulun keskustassa. Työllistämis- koulutus- ja erityistoimet kustantavat lähes 500 miljoonaa euroa vuodessa. Yksityinen työnvälitys kukoistaa silti, vaikka työvoimatoimiston kautta voi työvoimaa hakea maksutta.
Yritykset eivät koe löytävänsä sieltä pätevää työvoimaa, eikä työtön koe löytävänsä työvoimatoimiston kautta töitä. Käytännössä toimistoon käydään rekisteröitymässä työttömäksi, jotta tuet alkavat juosta, minkä jälkeen mennään pajukorikurssille tai työharjoitteluun.
Eikö rekisteröitymisen muka voisi hoitaa Kelan luukulla tai vaikka netissä? Työ- ja elinkeinotoimistojen toiminnasta suurimman osan voisi lopettaa ja antaa yksityisten huolehdittavaksi.
Työvoimapoliittinen koulutus on oma lukunsa. Jos nyt jätetään pois laskuista edellä mainitut pajukorikurssit, joukossa on varmasti hyödyllistä ja järkevää toimintaa. Järjestelmä on valitettavasti houkutellut liepeilleen myös monenlaisia huijareita, joista tiedotusvälineissä aika ajoin on juttuja (esimerkiksi http://blogit.mtv3.fi/kolmevarttia/2007/10/31/hoitajat-opissa-kirpputoritiloissa/).
Huuhaakoulutuksen järjestämisellä tapahtuva verovarojen kuppaaminen pitää kitkeä kokonaan pois. Valtiolla ja kunnilla sekä kuntayhtymillä on valtava määrä koulutustarjontaa joka puolella maata.
Työvoimapoliittisen koulutuksen suuntaaminen entistä vahvemmin ammattitaitoa ylläpitävään ja kehittävään toimintaan siten, että se tapahtuu oikeiden oppilaitosten järjestämänä ja mieluiten yhteistyössä oikeiden yritysten kanssa, olisi mielestäni oikea suunta.
Oma roolinsa jäisi edelleen myös koulutusta tarjoaville yksityisille yrityksille, mutta laadunvalvonta ja kilpailutuksen osaaminen näissä tapauksissa on hoidettava kuntoon. Työvoimahallinnon byrokratiaa ja säädöksiä on karsittava ja selkeytettävä siten, että työttömäksi jäämisen jälkeinen toimettomuuden jakso jää niin lyhyeksi kuin mahdollista.
Sujuva pääsy koulutukseen tai muuhun ammattitaitoa ylläpitävään tai kehittävään toimintaan on sekä yhteiskunnan että työttömän itsensä etujen mukaista.
Suomessa kaivattaisiin rohkeutta uudistuksiin, sillä nykyinen järjestelmä, jossa on lähes 50 000 pitkäaikaistyötöntä eli yli vuoden työttömänä ollutta, ei selvästikään ole paras mahdollinen.
Kommentoi