Henri HeikkinenMasennus, varsinkin nuorilla, on valitettavan yleinen sairaus Suomessa. Depression syitä on vaikea löytää, ja Suomessa keskitytäänkin puuttumaan seurauksiin. Vuosittain tuhannet ihmiset saavat masennusdiagnoosin, ja masennuksen vuoksi eläkkeelle jääneitä on jo pian 40 000.
Jokainen varmasti allekirjoittaa sen, että ellei masennuksen syihin puututa, saadaan seurauksia hoitaa loputtomiin. Minulla ei ole mitään viisasten kiveä tähän asiaan, muttei se estä minua ottamasta asiaan kantaa keittiöpsykologian keinoin olohuoneeni sohvalta.
Minulla ei ole lääketieteellistä osaamista, joten en puhu nyt masennuksesta sairautena, vaan puhtaasti subjektiivisista onnellisuuden ja masentuneisuuden tunteista ja siitä, miten itse näen jälkimmäisten syntyvän yhteiskunnassa.
Pystyäkseni puhumaan subjektiivisista tunteista täytyy minun ensin määritellä ne. Ystäväni A-P Vepsäläinen määritteli onnellisuuden sarjaksi onnistumisia henkilön omiin tavoitteisiin nähden. Nämä tavoitteet eivät ole välttämättä materiaalisia. Samansuuntaista ajattelua oli myös filosofi Thomas Hobbesilla 1600-luvulla.
Yksinkertaisesti, ihminen on onnellinen, kun hän on riittävän lähellä omia tavoitteitaan rakkaudessa, ystävyydessä, elintasossa ja muissa vastaavissa asioissa. Nämä tavoitteet eivät välttämättä ole itse asetettuja, eivätkä edes tietoisia, vaan tulevat usein alitajunnasta ja ulkopuolelta.
Vastaavasti mitä kauemmas jää tavoitteista, tai mitä saavuttamattomammalta tavoitteet tuntuvat, sitä onnettomampi ihminen on. Ihmisellä voi päällepäin olla kaikkea, mutta hän voi olla silti alamaissa, jos omat tavoitteet ovat jääneet saavuttamatta.
Valtiotieteen tohtori Jukka Tontti pitää masennusta ensisijaisesti yksilöllistä menestystä arvostavien teollistuneiden yhteiskuntien ongelmana.
”Yksilöllisyyttä korostavissa yhteiskunnissa jokainen on vastuussa omista tekemisistään, myös epäonnistumisistaan. On jatkuva paine selviytyä ihmissuhteiden, työn, omien pyrkimysten ja tarpeiden, tunteiden, lapsuuden ja kanssaihmisten asettamien odotusten ristivedosta niin, että pärjäisi, tuottaisi ja kehittyisi – menisi koko ajan eteenpäin”, toteaa Tontti Lääkärilehdessä 27.11.2009 no. 48.
Mielestäni Tontti on oikeilla jäljillä. En kuitenkaan syyllistäisi yksilökeskeisyyttä, sillä maittain vaihteleva masennusdiagnoosien määrä ei mielestäni katso sitä, onko kyseessä kollektivistinen vai individualistinen yhteiskunta. Mielestäni ongelman ydin ovat yksilöön kohdistetut odotukset, ja huomioon tulisi ottaa myös suomalaisten masentuneisuuden lisääntyminen viime vuosikymmeninä.
Monissa kulttuureissa, esimerkiksi Afrikassa masennus on usein vaikeasti tunnistettavissa. Tämä sopii ajatukseeni onnellisuuden suhteista omiin odotuksiin. Yksinkertainen yhteisö ei vaadi sinulta mitään muuta kuin sen, että huolehdit askareistasi. Tämä pätee myös moniin hyvinkin teollistuneisiin yhteiskuntiin. Köyhä ei välttämättä ole masentunut, koska yhteiskunta ei odota häneltä mitään.
Tällaisessa yhteiskunnassa yksilön omat odotukset keskittyvät lähinnä ruoan saantiin ja seksin harrastamiseen. Ihmisen on tällöin helppo olla onnellinen, koska mitään muuta kuin perustarpeita ei ole pakko tyydyttää, eikä sitä kukaan ole vaatimassakaan. Tällainen yhteiskunta on vapaa.
Millainen yhteiskunta luo ihmiselle masennusta aiheuttavia odotuksia? Vastaus on helppo.
Yhteiskunta, jossa lapset laitetaan pakolla kouluun kilpailemaan kaikkien ikäluokkansa edustajien kanssa niinkin mielivaltaisista asioista kuin arvosanoista. Ulkopuolisten tavoitteiden asettaminen alkaa jo muutaman vuoden ikäisenä.
Yhteiskunta, jossa yhdeksän vuoden pakollisen koulutuksen jälkeen on käytännön pakko opiskella vielä vähintään kolme vuotta lisää, mielellään toiset yhdeksän vuotta, koska pelkällä peruskoulutuksella ei voi tehdä mitään (paitsi olla kansanedustaja). Yhteiskunta, jossa korkeakoulututkintokaan ei takaa välttämättä mitään.
Yhteiskunta, jossa ainoa elämäntehtäväsi on maksaa suurin osa työsi tuloksista veroina. Yhteiskunta, jossa syyllistyy rikokseen antaessaan naapuriavusta korvauksena käytetyn kodinkoneen, jos asiasta on sovittu etukäteen. Yhteiskunta, jossa hyvinvoinniksi ei lasketa mitään sellaista, mitä valtio ei kykene verottamaan.
Yhteiskunta, jossa sosiaaliturva perustuu siihen, että ihminen painostetaan tekemään töitä, ei elättääkseen itsensä ja perheensä vaan tuottaakseen verotuloja valtiolle.
Yhteiskunta, jossa kannustinloukut pitävät huolen siitä, että kerran työttömäksi jäänyt pääsee irti sosiaaliviranomaisten, työvoimahallinnon ja KELA:n kuristusotteesta vain uskomattomalla tuurilla. Yhteiskunta, jossa edellä mainittujen viranomaisten ikuisiksi autettaviksi holhoamien ihmisten lapsetkin kasvavat pienestä pitäen ammattisyrjäytyneiksi.
Yhteiskunta, jossa kyvyiltään ja valmiuksiltaan vähäisten ihmisten ei käytännössä ole mahdollista tehdä oman toimeentulonsa parantamiseksi yksinkertaisia, pienipalkkaisia töitä, koska heidät on hinnoiteltu ulos työmarkkinoilta järjettömällä byrokratialla, ammattiyhdistysterrorilla ja säännöksillä.
Yhteiskunta, jossa vaurastuminen rehellisellä työllä on tehty lähes mahdottomaksi. Yhteiskunta, jossa ihmiset verotetaan niin köyhiksi, että asuntolainan maksamiseen menee helposti koko elinikä.
Yhteiskunta, jossa poliitikot yrittävät aggressiivisesti päättää puolestamme niidenkin vähien rahojen käytöstä, jotka kaikkien verojen ja maksujen jälkeen jäävät itsellemme. Yhteiskunta, jossa päättäjät lähes poikkeuksetta kuvittelevat, että ihmisten rahat ovat oikeastaan näillä vain lainassa – valtiolta.
Yhteiskunta, jossa kaikki asiat on tehty niin vaikeiksi ja raskaiksi, että tuskin mitään pystyy tekemään ilman ammattiauttajaa, ja kun ihmiset pikkuhiljaa taantuvat autettaviksi, arjen luovuus ja terve järki voidaan poistaa käytöstä tarpeettomina.
Yhteiskunta, jossa ihmisten tulevaisuuden suunnitelmat ja unelmat on sosialisoitu ja valjastettu ”yhteisen hyvän” tarpeisiin.
Tällaiselle painajaiselle on nimikin: Hyvinvointivaltio.
Kommentoi