Henri HeikkinenOletko koskaan miettinyt, missä vaiheessa yhteiskunta lakkasi olemasta meitä kansalaisia varten? Se teki sen, kun suomalaiset ulkoistivat vastuun yhteiskunnalle. Samalla hetkellä, kun niin kovasti kehutun hyvinvointivaltion savijalkoja alettiin 1970-luvulla valaa, lakkasi valtio olemasta ihmistä varten.
Ensimmäinen ongelma on tukeminen. Kun jotain tuetaan, sitä saadaan väistämättä lisää ja vääristetään ihmisten käytöstä. Oli kyse sitten hyvästä tai huonosta asiasta. Hyvinvointivaltiossa on päätetty erikseen tukea mm. asumiskustannusten nousua, työttömyyttä, ja yksinhuoltajuutta.
Valtio tukee vuokralla asumista, mikä tutkitusti nostaa vuokria. Asuntojen hintoja valtio taas nostaa tukemalla asuntolainan ottajia. Asumisen tukeminen onkin varsin tehokas tulonsiirto kiinteistökeinottelijoille – yli miljardi euroa vuodessa.
Työttömyyden tukemisella on aiheutettu tilanne, jossa erilaisten kannustinloukkujen vuoksi ihmisen voi olla kannattavampaa olla kotona kuin töissä. Yksinhuoltajuutta tukemalla taas kannustetaan perheitä muuttamaan erilleen ja vähennetään ihmisten vastuuta lähimmäisistään ja omasta käyttäytymisestään. Samanlaiset vääristymät pätevät oikeastaan kaikkiin valtion tukimuotoihin.
Pitäisikö kaikki tuet sitten lakkauttaa? Ei, vaan järkeistää. Paras mahdollinen tukimuoto olisi niin vihreiden kuin vasemmistonkin ajama kaikille täysi-ikäisille maksettava perustulo. Ilman mitään erillisiä asumistukia, yksinhuoltajakorotuksia tai muitakaan.
Perustulo korvaisi kaikki nykyiset tuet, mukaanlukien kansaneläkkeen. Perustulo on ainoa järkevä ja markkinoita mahdollisimman vähän vääristävä köyhyyden poistava malli.
Kädenojennuksena lapsiperheille kannattaisi lapsilisä säilyttää. Sekin kaipaa tosin remonttia. Tuen per lapsi ei pitäisi nousta lapsiluvun lisääntyessä, ja lisäksi tuelle pitäisi asettaa jokin järjellisesti perusteltavissa oleva yläraja. Useimpia lapsiperheitä hyödyttäisi, jos tukisumma yhtä lasta kohti olisi esimerkiksi 120 euroa, mutta toisaalta tukea saisi enintään neljästä lapsesta.
Nykyään tukisumma on ensimmäisestä lapsesta 100 euroa, ja kunkin lisälapsen kohdalla se nousee ollen viidennen ja jokaisen sitä useamman lapsen kohdalla peräti 182,73 euroa. Yksinhuoltajakorotus on jokaisesta lapsesta 46,79 euroa. Jos tämä nykyinen järjestelmä ei vie pohjaa vastuulliselta perhesuunnittelulta, mikähän sitten veisi.
Toinen ongelma on vastuunotto. Kun valtio ottaa vastuun jostain, syntyy valvonnan ja normituksen tarve. Tämän lisäksi vastuu siirtyy yksilöltä yhteiskunnalle, mikä vääristää ihmisten toimintaa ja lisää itsetuhoista käytöstä. Suomessa valtio on ottanut vastuun muun muassa vanhuudesta, lapsuudesta ja terveydestä.
Valtion napatessa kopin vanhuksista ei ihmisillä ole enää rationaalista tarvetta hankkia jälkikasvua. Siinä missä lapset olivat ennen vanhuuden turva, ne ovat nykyään lähinnä taakka leppoisia eläkepäiviä odotellessa. Niitä saakin odotella, sillä yhä useamman vanhuksen kohtalo on kuolla yksin ja hyljättynä jossain laitoksessa. Lähimmäisenrakkautta kun ei voi ulkoistaa.
En nyt tarkoita, että kaikkien pitäisi ottaa vanhempansa nyt nurkkiin pyörimään. Vanhusten hoito on kuitenkin ollut perheasia lähes ikuisesti, ja valtion ottaessa vastuun perheet eivät enää ota vastuuta, eivätkä oikeastaan edes voi ottaa, kun kustannukset on nostettu niin korkealle. Toisaalta myös vastuu oman tulevaisuuden suunnittelusta jää pois, kun ihminen olettaa saavansa valtiolta kaiken.
Entäpä lapset? Opettajat ovat viime vuosina valittaneet, että vanhemmat ovat ulkoistaneet oman kasvatusvastuunsa monissa tapauksissa käytännössä kokonaan kouluille. Kotien kasvatusvastuu alkaa olla käsitteenä harvinaisuus, jota kuulee lähinnä seminaariesitelmissä ja juhlapuheissa. Kun omia laiminlyöntejä kasvattajina ei olla valmiita näkemään, koulua on helppo syyttää, koska vastuun katsotaan olevan siellä.
Saman ilmiön toinen puoli on, että koulukiusaajien vanhemmat usein eivät suinkaan ota asiakseen laittaa jälkikasvunsa perseilylle stoppia, vaan päinvastoin käyvät koulun, rehtorin ja opettajien kimppuun lakimiesten avustuksella. Ei käy koulua kateeksi, eikä ihmetytä lainkaan, että monet opettajat hakeutuvat nykymenoon kyllästyttyään muihin töihin.
Tuoreempi ilmiö on lastenhoidon pätevyysvaatimusten nousu. Kun päivähoito on subjektiivinen oikeus, kuka tahansa voi ottaa lomaa lapsistaan, vaikka itse olisi kaiket päivät kotona. Julkisen vallan vastuun myötä ovat myös hoitotätien edunvalvojat onnistuneet lobbaamaan alalle melkoiset pätevyysvaatimukset. Lastentarhanopettajan tutkinto on nykyään yliopistollinen varhaiskasvatuksen koulutus.
Vaikka arvostankin päivähoitoa mahdollisuutena, en ole ollenkaan vakuuttunut, että nykyisen kaltainen malli on oikea tapa vastata lastenhoitopalveluihin kohdistuvaan kysyntään. Olen aiemmin kirjoittanut tästä yhteisblogin Elina Lepomäen kanssa.
Kun julkinen valta huolehtii jokaisen terveydestä, ei ihmiseltä itseltään saa vaatia enää mitään vastuuta omista terveys- ja elämäntapavalinnoistaan eikä huolellisuutta jokapäiväisissä toimissa, sanalla sanoen arkista turvallisuustajua.
Se poliitikko, joka vihjaakin mahdollisuudesta palauttaa ihmisille edes jonkinlaista vastuuta siitä, millaisessa kuosissa pitää itsensä ja miten elää, on vedetty kölin alta jo ennen virkkeen loppua. Valitetaan väestön eri sosiaalisten ryhmien välisistä terveyseroista, mutta samalla suljetaan silmät siltä tosiasialta, että myös vahingolliset elämäntapavalinnat ja tuhoisa terveyskäyttäytyminen kasautuvat samoille kansanosille. Tyyppi 2:n diabeteksesta 90% ja sepelvaltimotaudeista 80% olisi ehkäistävissä terveillä elämäntavoilla. Ravinto, liikunta ja painonhallinta näyttelevät näissä ratkaisevaa roolia.
Käytännössä melkein kaikki näihin teemoihin liittyvät ongelmat voitaisiin ratkaista, jos ihmisille itselleen palautettaisiin toisaalta valinnanvapautta ja toisaalta vastuuta omista valinnoistaan. Ikäihmisten kohdalla pitäisi purkaa ne holhouksen mekanismit, jotka erottavat sukupolvet toisistaan ja lisätä jälkikasvun vastuuta omista vanhemmistaan. Vanhempien vastuuta lapsistaan pitäisi vahvistaa poistamalla ne kannustimet, jotka ohjaavat tekemään lapsia ilman todellisia edellytyksiä niistä huolehtimiseen.
Terveydenhuollon rahoituksessa vastuuta pitäisi siirtää ihmisille itselleen. Järjestelmän pitäisi pohjautua nykyistä laajemmin esimerkiksi henkilökohtaisiin terveystileihin, yksityisiin vakuutuksiin ja ennen kaikkea itse kunkin konkreettiseen ymmärrykseen siitä, että itsestään huolehtiminen kannattaa.
Minä en kannata nykyisen kaltaista pahoinvointivaltiota vaan vapaata yhteiskuntaa, jossa vastuulliset ihmiset huolehtivat omasta ja läheistensä hyvinvoinnista.
Kommentoi