Uskonpuutteesta huolimatta, olen huomannut olevani ns. ”uskovaisten” kannalla monessakin eettisessä asiassa, viimeksi esimerkiksi abortista keskustellessa. Myös homoliitoista puhuttaessa olen puolustanut kirkon oikeutta päättää itse, ketä se vihkii.
Kuitenkin nyt kun puhe on ollut eutanasiasta, nostaa päiviräsästen argumentointi minulta karvat pahemman kerran pystyyn. Miten niin kuolinpiikki ei kuulu ihmisen hoitoon?
Minun periaatteeni perustuvat siihen, että ihminen on vapaa, omistaa itsensä ja oman elämänsä. Toisin sanoen, kukaan ei omista minun elämääni, enkä minä omista kenenkään muun elämää. Kuolema on osa elämää, eikä kenelläkään muulla ole oikeutta päättää kuolemastani kuin minulla.
What would Jesus do?
Koska tämä on eräänlainen vastine Päivi Räsäselle, aloitetaan kristillisin argumentein. Kristitty näkemys perustuu siihen, että elämä on lahja Jumalalta, joka omistaa elämäsi, et sinä. Vaikka Päivi Räsänen sanoisi mitä, ei raamatussa suoraan sanota, että Jumala sen elämän omistaisi, ainoastaan viitataan ihmisen saaneen sen Jumalalta.
Mikäli Jumala on antanut elämän lahjan, eikö lahja tämän jälkeen ole saajansa omaisuutta? Käykö Päivi vaatimassa antamansa joululahjat loppiaisena takaisin?
Kun Raamattu puhuu tappamisesta, siinä erikseen mainitaan verenvuodatus. Toisaalta useampi henkilö siinä riisti oman henkensä, eikä joutunut kadotukseen. Itse asiassa esimerkiksi kuningas Simrin (1. Kun. 16:18) kohdalla puhuttiin kyllä muista synneistä, mutta ei mainittu itsensä tappamisen olevan syntiä.
Summa summarum, olkoon elämä sitten lahja Jumalalta, se lahja on nyt minun eikä Jumalan. Tappaminen on kielletty, koska siinä riistetään toisen lahja, mutta omalle omaisuudelleen saa tehdä mitä haluaa.
Raamattu olisi monella tapaa ihan hyvä kirja, jos sitä ei aina tulkittaisi niin anaalisesti.
Mihin sitten uskon?
Filosofi James Rachelsia mukaillen: Ihmisen biologinen elämä ei ole oleellista eutanasiasta puhuttaessa. Oleellista on puhua ”biografisesta (elämäkerrallisesta) elämästä”. Ihmisen pyrkimyksistä, tavoitteista, mahdollisuuksista, ihmissuhteista, ajatuksista jne.
Biografinen elämä erottaa esimerkiksi ”ajattelevan” eläimen, kuten koiran kastemadosta ja antaa sen biologiselle elämälle suuremman arvon ihmismielessä. Luonnollisestikaan biografisella elämällä ei ole mitään tekemistä esim. materiaalisten saavutusten kanssa.
Siinä missä vastasyntyneellä biografinen elämä on edessä ja täynnä mahdollisuuksia, on saattohoidossa olevalla tai vihannekseksi jo muuttuneella se täysin päättynyt. Kun puhutaan elämästä arvona, on ihmiselle hyötyä biologisesta elämästä ainoastaan siksi, että hän voi elää biografista elämäänsä. Jos biografisen elämän menettää, ei ihmisen biologisella elämällä ole enää arvoa hänelle itselleen, ainoastaan ulkopuolisille.
Kristilliset ymmärtävät ehkä paremmin jos puhutaan sielusta ja kehosta. Kun menettää biografisen elämänsä, on menettänyt sielunsa.
Eutanasian kannalta oleellista on se, että ihmisen elämästä määrää se, jolle sillä on eniten arvoa. Kun ihminen on kuolemansairas, mutta henkisesti vielä kyvykäs, on hänen elämänsä hänen omissa käsissään.
Tilanteessa, jossa ihminen on täysin aivokuollut ja vailla toivoa tulevasta, on hänen elämällään eniten arvoa läheisille. Koska henkilö ei pysty enää päättämään itsestään, on hänen henkensä perheen käsissä, samoin kuin vastasyntyneen lapsen henki on hänen vanhempiensa vastuulla – lapsen tappaminen ei kuitenkaan ole oikein, koska lapsella kuitenkin on biografinen elämä edessä, tiedottomuus on siis väliaikaista.
Läheiset voivat syystä tai toisesta haluta pitää myös aivokuollutta ihmistä hengissä. Se on mielestäni heidän oikeutensa siinä tilanteessa.
Kun ihminen päättää itse hengestään, ei siinä pitäisi olla mitään moraalista eroa, tekeekö itsemurhan itse, vai avustaako lääkäri siinä. Moraalisesti minun pitäisi saada pyytää itsemurhaani apua vaikka moottoripyöräjengiltä, mutta yleisistä syistä lienee kuitenkin järkevintä rajata eutanasia ns. selkeisiin tapauksiin ja hyvin, hyvin tarkasti.
Sosiaalidemokraattinen eutanasia
Eutanasia ei ole kuitenkaan ongelmaton. Kuten monessa muussakin asiassa, tässäkin keskeinen ongelma on valtio. Pelottavin mahdollinen tilanne on se, että kolmas osapuoli päättäisi minun elämästäni.
Yhdysvaltalainen Terri Schiavo sai sydänkohtauksen vuonna 1990 ja todettiin myöhemmin aivokuolleeksi ilman mahdollisuutta tulla koskaan tajuihinsa. Hän pysyi hengissä ainoastaan letkujen avulla ja hänen omaisensa eivät halunneet pitkittää Terrin kärsimystä. Valitettavasti lainsäädäntö pakotti siihen ja vasta mittavan oikeustaistelun jälkeen letkut irrotettiin vuonna 2005.
Tällaisessa tilanteessa valtiolla, siis paikallisilla päiviräsäsillä on ollut suurempi vaade Terrin elämään kuin hänellä itsellään tai hänen omaisillaan. Jos erillistä armomurhaa ei sallittaisikaan, on mielestäni moraalisesti väärin kolmannen osapuolen päätöksellä pitää väkisin hengissä sellaista, jonka osalta ei ole mitään toivoa saada elämäänsä takaisin.
Mikäli läheisillä on toivoa ihmeparantumisesta, on heidän oikeutensa toki pitää perheenjäsenensä hengissä, mutta se on ainoastaan heidän päätettävissään, ei vakuutusyhtiön eikä valtion.
Toisaalta, kuten Päivi Räsänen natsikortissaan tuo esille, oli Natsi-Saksassa ”eutanasiainstituutteja, joihin kuljetettiin lyhyessä ajassa 275 000 ihmistä; kehitysvammaisia, mielisairaita, vanhuksia ja kroonisesti sairaita.”
Tällaisessakin tilanteessa valtiolla on ollut suurempi vaade ihmiselämää kohtaan kuin heillä itsellään tai heidän läheisillään. Vaikka natsikortti onkin aina yliammuttu, on ”yli-innokas” eutanasiapolitiikka todellinen riski.
Tästäkin löytyy esimerkki vain parin vuoden takaa, kun vakavasti vammaisena syntynyt yhdysvaltalainen Sun Hudson irrotettiin hengityskoneesta oikeuden päätöksellä vastoin vanhempien tahtoa.
Kun verovaroin maksetaan hoidot kaikille, ja Suomen eläkepommi on mikä on, johtaa se sosiaalidemokraattisessa valtiossa helposti kustannussäästöjen etsimiseen sieltä, missä se on helpointa.
Kuten Päivi Räsänenkin sanoo: ”Kun 50 % terveydenhuollon kustannuksista menee väestön viimeisten kolmen elinkuukauden hoitoon, eutanasiasta saattaa pahimmillaan tulla houkutteleva vaihtoehto niukkenevien terveydenhuollon resurssien aikana.”
Tämä voidaan torjua niin, että vain ja ainoastaan henkilöllä itsellään, sekä aivokuolleessa tilassa hänen lähimmäisillään on oikeus päättää elämän jatkumisesta. Ei lääkärillä, ei tuomioistuimella, eikä varsinkaan vakuutusyhtiöllä.