Ei lisää rahaa syrjäytyneille!

Viime aikoina on puhuttu paljon nuorten syrjäytymisestä. Ilmoille on nostettu mittavia lukuja, Elinkeinoelämän valtuuskunnan mukaan suomalaisnuorista jo yli 50 000 on jo syrjäytyneitä. Poliittisessa retoriikassa syrjäytyminen on yksi tämän hetken merkittävimpiä yhteiskunnallisia ongelmia. Puhutaan päihteistä, mielenterveysongelmista ja ”yhteiskunnan” miljoonien eurojen taloudellisista menetyksistä.

Syrjäytymiselle ei ole tieteellistä määritelmää, mutta yleisesti käytetyn määritelmän mukaan syrjäytynyt nuori on 15-29-vuotias, jolla ei ole peruskoulun jälkeistä tutkintoa, joka ei opiskele ja joka ei myöskään ole töissä.

Vasemmistoretoriikassa syrjäytyminen johtuu aina jostain ulkopuolisista olosuhteista. Lama, köyhyys, vanhempien päihdeongelmat ja tuloerot ovat kuulemma nuorison syrjäytymisen syitä. Tämän vuoksi esimerkiksi vihreät nuoret vaativat muun muassa ”matalan kynnyksen päihde- ja mielenterveyspalveluja ja kouluihin lisää terveydenhoitajia, kuraattoreita, psykologeja ja erityisopettajia”. Samankaltaisia ovat myös muun vasemmiston vinkit.

Paskaa. Suomalaisten poliitikkojen jutuissa toistuvat kaikki iänikuiset kliseet hyvinvointivaltion alasajosta, tuloerojen kasvusta, köyhien köyhtymisestä ja uusliberalismista. Tosiasiassa nuo ihmisten ongelmista valtaa saavat haaskalinnut ovat nähneet perhetragedioissa taas kerran mahdollisuuden ajaa omaa poliittista agendaansa.

Tilastokeskuksesta saa loputtomasti oivaa dataa siitä, miten pontevasti hyvinvointivaltiota on ”ajettu alas” viimeisten kymmenien vuosien ajan – julkisen sektorin osuus, veroaste ja julkiset menot ovat vain kasvaneet. Mitä tuloeroihin tulee, on älyllisesti epärehellistä katsoa mitään muuta kuin tulo-osuuksien kehitystä. Todellisuudessa vain eniten ansaitsevien tulokymmenysten kohdalla on tapahtunut missään vaiheessa selvää negatiivista ansiokehitystä. Suomeksi sanottuna Suomessa myös vähiten ansaitsevat ovat koko ajan vaurastuneet, vaikkakin hitaasti.

Syrjäytyminen ei ole mikään määrällinen eikä rahalla ratkaistavissa oleva ongelma. Syrjäytyminen on laadullinen ja kulttuurillinen ongelma. Kun syrjäytyminen määritellään aiemmin tekstissä mainitulla tavalla, on syrjäytymiseen tasan kaksi poliittisin toimenpitein hoidettavaa syytä:

a) Ei ole töitä vaikka haluaisi tehdä
b) Ei napostele tehdä mitään, koska tuillakin pärjää.

Kolmas syy ovat aidot ennen syrjäytymistä tulleet terveydelliset ja henkiset ongelmat, sekä erilaiset päihdeongelmat. Niitä tulee aina olemaan, eikä niiden määrä vähenisi, vaikka joka toinen suomalainen olisi kuraattori ja loput psykologeja. Yhteiskunnan turvaverkko on hyvä olla olemassa, mutta vain niille, jotka sitä aidosti tarvitsevat.

Molemmat syrjäytymisen keskeisistä syistä ovat helposti hoidettavissa, mikäli poliittista tahtoa vain löytyy. Työllisyys lähtee nousuun taloutta vapauttamalla, verotusta laskemalla, työllistämistä (ja irtisanomista) helpottamalla, sekä työehtosopimusten yleissitovuuden poistolla. Niistä lisää mm. täällä ja muualla tässä blogissa.

Kotonaan tuilla makoilevat taas tulisi aktivoida niin kepillä kuin porkkanallakin töihin. Minkään työn vastaanottaminen ei saa aiheuttaa tuloloukkua, mutta ilman erittäin perusteltua syytä ei myöskään saa olla ottamatta vastaan mitä tahansa työtä menettämättä tukia. Mikäli joku haluaa heittäytyä ”oravanpyörän ulkopuolelle”, hän on vapaa tekemään sen omalla kustannuksellaan.

Luonnollisesti edellä mainituista lääkkeistä tulee kommentteihin ”paskamyrskyä”, ollaanhan tässä nyt taas edistämässä työnantajan asemaa ja ottamassa pois vähäosaisimmilta. Tuo on kuitenkin se ainoa lääke sairauteen nimeltä syrjäytyminen. Se voi maistua alkuun pahalta, mutta ainakin se toimii, toisin kuin vasemmiston homeopatia.