Henri HeikkinenJoka vuosi tuhannet nuoret astuvat korkeakoulun (vertauskuvallisista) porteista sisään, toiveissaan menestyminen valitsemallaan urapolulla. Maksuttoman koulutuksen Suomessa jo yli kolmasosa, itse asiassa lähes 40% 25-64 -vuotiaista on suorittanut joko yliopisto- tai ammattikorkeakoulututkinnon.
Korkeakoulutettujen suuri määrä on aiheuttanut tietynlaisen ”tutkintoinflaation”. Siinä, missä joskus ennen korkeakoulutettu oli lähinnä lääkäri, lainoppinut tai tiedemies, on tutkinnosta tullut työpaikan pohjavaatimus alalla kuin alalla. Tiukimpana julkinen sektori, jossa virkaan pääsyn lakisääteisenä edellytyksenä pidetään jo korkeakoulututkintoa, muutamaa Biaudet’ta lukuunottamatta.
Tutkinnon vaatiminen työpaikkaan ei useimmiten johdu siitä, että työssä olisi jotain sellaista, mitä ei tekemällä ja pari kirjaa lukemalla oppisi. Kyseessä on esimerkkitapaus Spencen (1973) signaaliteoriasta. Kun työnantaja rekrytoi uutta työntekijää, hänellä ei ole useinkaan käytettävissään tietoa työntekijän kyvykkyydestä. Korkeakoulututkinto kertoo työnantajalle, että työpaikkaa hakeva henkilö on todennäköisemmin kyvykäs suoriutumaan työstä. Kun niin moni kuitenkin suorittaa (vieläpä maksuttoman) korkeakoulututkinnon, voi tutkinnon puutetta pitää suorastaan epäilyttävänä.
Kun opiskelija katsoessaan tilastoja ajattelee, että vaikkapa kauppatieteiden maisterin tutkinto tuo hänelle hyväpalkkaisen työn, hän on vain osin oikeassa. Muutamalla alalla (esim. lääkäri) nimenomaan tutkinto tuo sen hyväpalkkaisen työn, koska ilman tutkintoa ei vaadittavaa ammattitaitoa ole. Useilla muilla aloilla harha työpaikan tuovasta tutkinnosta johtuu vain siitä, että korkeakoulutettujen tulvassa työnantaja voi helposti vaatia hakijoilta tutkintoa ilman, että rajaisi suurta osaa potentiaalista palkollisista pois.
Toisin sanoen, vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi tutkinto, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali.
Järjestelmä on mielestäni idioottimainen ja suunnatonta resurssien haaskausta.
Ensinnäkin tutkintojen laajuus. Vertailukelpoisuuden vuoksi aika lailla kaikki korkeakoulututkinnot on määritelty vähimmäislaajuuksin. Useimmiten maisterin tutkinto vaatii kaikenkaikkiaan 300 opintopistettä. Ammatit, joissa menestyksekkäästi toimiminen aidosti vaatisi tuollaisen määrän korkeakoulusta saatavaa teoreettista tietoa ovat hyvin vähissä. Lääkärit, lainoppineet ja erilaiset tutkijat ehkä selkeimpänä esimerkkinä.
Suurimpaan osaan muita ”perinteisesti” korkeakoulutuksen vaativia ammatteja, aina ohjelmistosuunnittelijasta toimitusjohtajaan, viiden vuoden tutkinto (tavoiteajaltaan) on aivan naurettava. Missä tahansa korkeakoulussa suuri osa opiskelijoista lukee ”tärppejä”, katsoo vanhoja tenttejä, jopa lunttaa ja plagioi – vain saadakseen tarvittavan opintomäärän kasaan, ei oppiakseen uutta. Luonnollisesti vaikkapa hyväksi ohjelmistosuunnittelijaksi tuleminen vaatii vuosien työn, mutta suurin osa kompetenssista tulee nimenomaan työkokemuksen myötä.
Ihminen voi olla tiedonjanoinen ja omaksumiskykyinen tai pelkästään omistaa kestävät pakaralihakset. Korkeakouluista valmistuu vuosittain suuri määrä ihmisiä, jotka ovat suorittaneet vaadittavat opinnot, mutta omaavat kahdeksanvuotiaan sivistystason. Toisaalta samaan aikaan valmistuu myös suuri määrä sellaisia, jotka eivät oikeastaan oppineet mitään sellaista hyödyllistä, mitä eivät olisi jo muuta kautta omaksuneet vain, koska ilman tutkintoa heiltä puuttuisi muodollinen pätevyys ja he jäisivät työnhaussa valmistuneiden idioottien jalkoihin.
Mielestäni ideaalitilanteessa tieteellinen korkeakoulutus olisi verrattain harvinainen ja vain niille, jotka sitä tietomäärää aidosti tarvitsevat. Vaatimuksena ainoastaan sinne, missä laaja tietämys spesifistä aiheesta on pakollista. Muille riittäisi nykyistä laajempi yleissivistävä koulutus, mallia Platonin akatemia, täydennettynä erilaisilla yksittäisillä ammattikoulutettavilla sertifikaateilla, kuten ”tämä henkilö tuntee yrityksen kirjanpidon”.
Tietenkään systeemin täysi uudistaminen ei ole enää mitenkään mahdollista, kun korkeakoulutettujen inflaatio on maailmanlaajuinen ilmiö. Jos pienen toiveen kuitenkin voisi heittää, yliopistoissa pitäisi olla merkittävästi myös yleissivistävää koulutusta. Aina kun korkeakoulutettu katsoo televisiosta Jersey Shorea tai salkkareita sen sijaan, että lukisi vaikkapa kirjaa, Pietari Brahe pyörähtää haudassaan. Ihminen, joka ei tiedä mitään oman oppialansa ulkopuolelta ei koskaan kykene luovaan ajatteluun.
Kommentoi