Verotuksen progressio ylläpitää luokkayhteiskuntaa

Progressiivista verotusta on helppo perustella näennäisellä oikeudenmukaisuudella. Enemmän tienaava maksaa enemmän, koska hänellä on enemmän mistä maksaa. Verotuksen progressiota voi perustella vielä hieman paremmin marginaalihyödyllä, eli sillä, miten määrän kasvaessa, yksittäisen tavaran tuoma lisäarvo vähenee.

Skott Sisking perustelee verotuksen progressiota kotisivuillaan sinänsä hyvällä elokuvalippuesimerkillä. Kuvitellaan tilanne, jossa toinen saa kaksi elokuvalippua ja toinen kymmenentuhatta lippua. Vaikka kymmestätuhannesta lipusta otettaisiin puolet pois, jäisi esimerkkihenkilölle yhä niin paljon elokuvalippuja, ettei hän mitenkään voisi käyttää niitä kaikkia. Toisaalta kahden elokuvalipun mies olisi varmasti käynyt katsomassa vuoden aikana kaksi elokuvaa.

Tämän perusteella on siis kaiken järjen mukaan ”oikeudenmukaista” ottaa suuremmalla prosentilla veroja niiltä, jotka siitä lisärahasta hyötyvät vähemmän. Naiivisti voisi ajatella, että miljonäärille ei ole enää suurta merkitystä sille, saako hän 11 vai 12 miljoonaa, mutta pienituloiselle ylimääräinen satanen voi olla elämän ja kuoleman kysymys.

Noinhan se äkkiseltään mielikuvitusmaailmassa menee, mutta todellisuudessa tilanne on hieman toinen. Elokuvaliput käyvät esimerkkinä jos ei anna arvoa rahalle itsessään. Mikäli täyttää patjansa euroilla, rajahyödyn teoriasta voisi olla jotain apua, koska muutama patja riittää täyttämään nukkumisen tarpeen, mutta rahalla on myös arvo. Se ei ole mikään puhdas kulutustavara. Osa rahasta menee luonnollisesti aina kulutukseen, mutta loput menevät joko suoraan sijoitettavaksi tai säästöön ja pankin kautta sijoitettavaksi.

Progressiivisesta verotuksesta puhuttaessa keskeinen näköharha on ihmisten lokerointi hyvätuloisiin ja pienituloisiin. Ajatellaan, että toiset vain tienaavat enemmän, ja se on jotenkin annettu tosiasia. Siinä maailmassa progressiivisella verotuksella voisi olla paikkansa, mutta todellisuudessa yhteiskunta ja talous elävät koko ajan.

Talous pyörii sillä, että ihmisille kertyy varallisuutta, jonka turvin he kykenevät joko perustamaan omia yrityksiä tai sijoittamaan muiden liikeideoihin. Tämä kasvattaa taloutta, lisää talouden dynamiikkaa ja tuo enemmän hyvinvointia kaikille. Progressiivisen verotuksen seurauksena varallisuuden kerryttäminen työnteolla on vaikeaa, ellei mahdotonta jos kohdalle ei ole sattunut äärimmäinen onnenpotku.

Vaikka maksaisi asuntolainaa, ei se ole varsinaista likvidiä varallisuutta. Vuosikymmenien säästämisen tulos on luultavasti kiinni asumisessa aina henkilön kuolemaan saakka, ja näkyy korkeintaan eläkeiässä kasvaneina kulutusmahdollisuuksina, eikä esimerkiksi lisääntyneenä yritteliäisyytenä.

Pienituloinen ei maksa juurikaan veroja, mutta hänen tulonsa menevät kaikki kulutukseen. Riittävän suurituloinen taas voi kerryttää merkittävän omaisuuden verotuksesta huolimatta. Kärsijäksi jää keskituloinen, joka elää ilman tukia, korkeiden menojen vuoksi kädestä suuhun, kuten esimerkiksi OP-Pohjolan kotitalousbarometri kertoo. Lähes 40 prosentilla kotitalouksista ei jää lainkaan rahaa säästöön ja yli puolet suomalaisista kokee varallisuuden kasvattamisen joko melko vaikeaksi tai erittäin vaikeaksi.

Monella kuukausipalkkaisella olisi ajallisesti mahdollisuus tehdä ylitöitä, harjoittaa esimerkiksi sivutoimista liiketoimintaa tai vaihtoehtoisesti tehdä ”keikkahommaa” , mutta se ei kovan marginaaliverotuksen vuoksi ole useinkaan mielekästä. Nykyisellä progressiivisella verotuksella keskituloisen jokaisesta lisäeurosta jää vähemmän käteen kuin edellisestä, kun taas tasaveron tapauksessa jokainen lisäeuro toisi yhtä paljon lisätuloa. Mitä jyrkempi progessio on, sitä vaikeampaa on päästä vaurastumaan omalla työllään.

Progressiivinen verotus suosii siis pienituloisten ohella nurinkurisesti myös äärimmäisen suurituloisia estämällä keskiluokkaisten mukaantulon ”kilpailuun”. Rikkaat rikastuvat ja yritykset näivettyvät, kun keskiluokkaisilla ei ole mahdollisuutta kerryttää sijoitettavaa varallisuutta. Kyse on vuositasolla miljardien eurojen ”aukosta” taloudessa. Osin puuttuvien uusien yritysten, palvelujen ja tekemättä jäävän työn vuoksi, osin ”puuttuvien” sijoitusten vuoksi.

Myös verotuksen kireydestä voidaan syyttää progressiivisen verotuksen periaatetta. Nobelisti F.A. Hayek kirjoitti 1960 kutakuinkin näin: ”Illuusio, että progression avulla verotuksen taakka voidaan siirtää rikkaiden harteille on perimmäinen syy sille, miksi verotus on kiristynyt niin nopeasti kuin se on. Tämän saman illuusion alaisena massat hyväksyvät paljon suuremman taakan kuin he olisivat muuten hyväksyneet”.

Inflaation myötä verotus kiristyy automaattisesti joka vuosi, kun nimellisiä palkankorotuksia saavat keskiluokkaiset joutuvat aiemmin ”hyvätuloisille” tarkoitettujen veroprosenttien piiriin saaden yhä pienemmän osan lisääntyvistä tuloistaan itselleen.

Samaisen Hayekin mukaan kaikki argumentit progressiivisen verotuksen puolesta oikeuttavat minkä tahansa progression – myös sellaisen, josta Astrid Lindgren kirjoitti 1976 sadun ” Pomperipossa i Monismanien”, jouduttuaan maksamaan lisätuloista 102 prosentin marginaaliveroa – eli enemmän veroa kuin hän oli tienannut.

Paras palvelus, jonka poliitikot voisivat suomalaiselle keskiluokalle tehdä, olisi verotuksen progressiosta luopuminen. Mallia voisi ottaa Virosta, jossa Tax foundation -ajatuspajan mukaan on OECD-maista kilpailukykyisin verojärjestelmä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Suomalaista yhteiskuntajärjestelmää tarvitsisi radikaalisti muuttaa.

Eva laski vuonna 2006, että asettamalla palkka- ja liiketoimintatuloille 29 prosentin tasaveron – kuitenkin niin, että kaikki alle 7000 euroa vuodessa olevat tulot olisivat verovapaita, jolloin verotus on vielä pienituloisia suosivaa ja sinänsä progressiivista. Näin tekemällä saataisiin kuitenkin vähintään sama verokertymä erilaisten palvelujen ja tulonsiirtojen rahoittamiseksi. Dynaamisten vaikutusten myötä verokertymä voisi olla jopa suurempi. Kaupan päälle saisimme huomattavasti yksinkertaisemman verojärjestelmän ilman erityisiä verokortteja tai veroilmoituksia.

Näin myöskään tasavero ei millään tavoin sodi ”hyvinvointivaltion periaatetta” vastaan, vaan ainoastaan mahdollistaa ihmisten elintason nousun ja kannustaa ahkeruuteen. Se olisi ihmisten todellisen hyvinvoinnin kannalta paljon tärkeämpää kuin näennäisesti ”oikeudenmukaisempi” tulonjako. Pienituloisten asemaa voidaan parhaiten parantaa välillisiä veroja laskemalla, eikä progressiota kiristämällä ja ”tulonjakoa” lisäämällä. Ihminen joka kuluttaa kaikki tulonsa, maksaa huomattavan paljon veroja esimerkiksi ALV:n, tupakkaveron ym. kautta.

Varallisuuden kertyminen on keskeisin kapitalismin rakennuspalikka ja sosiaalisen kierron pitäisi olla tavoiteltavaa myös vasemmistolaisille. Jotenkin hekin ovat hukanneet luokkakierron idean. Jos köyhä ei pääse keskituloiseksi ja keskituloinen ei voi omalla työllään ja riskinottamisella rikastua, niin sellainen järjestelmä jos mikä on omiaan vakiinnuttamaan luokkayhteiskunnan.