Politiikkaa yksilön näkökulmasta

Suomalaisessa politiikassa on oikeastaan aina ollut tapana katsella asioita tilastojen kautta. Poliittisia päätöksiä perustellaan ”yhteiskunnan” hyödyllä tai esimerkiksi ”kansanterveydellisellä” edulla. Käytännön tasolla tämä näkyy selkeästi esimerkiksi alkoholipolitiikassa, mutta myös monella muulla politiikan osa-alueella.

Otan selkeimpänä esimerkkinä alkoholin, vaikka sama logiikka toteutuu monella muullakin osa-alueella. Tämä ei ole siis varsinainen puheenvuoro tietynlaisen alkoholilainsäädännön puolesta, vaan kyseessä on vain esimerkki.

Lainsäädäntö Suomessa pohjautuu usein ajatukselle, että tekemällä tiettyjä toimenpiteitä saadaan aikaan tiettyjä tilastollisia vaikutuksia. Alkoholin osalta tilastoituja määreitä ovat esimerkiksi kulutus henkeä kohti, alkoholikuolemat ja niin edelleen. Mielestäni ongelma tässä on se, että toimenpiteiden vaikutusta yksilöihin ei millään tavalla mietitä. Kollektiivinen ratkaisu, esimerkiksi alkoholiveron nosto toki näyttää tilastoissa kivalta, mutta miten se vaikuttaa yksilöön? Kuviteltuun yhteiseen hyvään perustuva politiikka ei oikeasti ole hyvä kenellekään, se on kuin ampuisi haulikolla lintuparveen. Johonkin se ehkä osuu, mutta suurin osa haavoittuu turhaan.

Mielestäni politiikan pitäisi lähteä yksilön näkökulmasta eikä mistään epämääräisestä yhteiskunnan edusta. Politiikassa se tarkoittaisi sitä, että tarkastellaan ”keskivertoihmistä”, joka nauttii alkoholia kohtuudella, pitää joskus hauskaa ja elää ihmisiksi. Tällaisia on kuitenkin ylivoimaisesti suurin osa suomalaisista alkoholinkäyttäjistä. Tämän jälkeen tehdään alkoholilainsäädäntö erityisesti tämän keskivertoyksilön parhaaksi.

Fiksulle keskivertoyksilölle epäilemättä paras alkoholilainsäädäntö olisi mahdollisimman vapaa. Hän ei juo itseään hengiltä, vaikka alkoholia myytäisiin missä tahansa, mihin kellonaikaan tahansa. Hän ei halua maksaa itseään aivan kipeäksi alkoholista, mutta toisaalta ei hän kaipaa myöskään mitään puolentoista euron vodkapulloja vetääkseen ”halvat kännit”, joten hän voi maksaa juomisestaan myös veroa.

Kun laajempi lainsäädäntö on tehty vastaamaan mahdollisimman hyvin tavallisen yksilön tarpeita, otetaan huomioon erikoistapaukset. Alkoholia väärin käyttävät yksilöidään ja mietitään, mikä on paras apu heidän ongelmiinsa. Näin nopeasti maalaisjärjellä ajateltuna se voisi olla progressiivinen holhous, joka lähtisi mahdollisuudesta hakea apua ja päättyisi pakkohoitoon. Keinot olisivat erilaisia eri tyyppisille ihmisille. Se kuitenkin antaisi olla rauhassa niiden, joille alkoholi ei ole ongelma.

Näin meillä olisi lainsäädäntö, joka lähtökohtaisesti rajoittaa mahdollisimman vähän normaalin ihmisen elämää mutta puuttuu tehokkaasti ongelmatapauksiin. Sama logiikka pätisi muuhunkin lainsäädäntöön. Tilastollisesti lopputulos olisi mahdollisesti ”huonompi” kuin nykyisellä alkoholipolitiikalla. Kulutus voisi aavistuksen verran kasvaa, samoin jotkin tilastolliset ongelmat. Silti huomattavasti suurempi osa ihmisiä olisi tyytyväisempiä kuin he nyt ovat. Toisin sanoen, useimpien yksilöiden kannalta tilanne olisi huomattavasti parempi kuin nyt, ja minun mielestäni se on tärkeämpää kuin mikään kuviteltu yhteinen hyvä.