Annan kohta YLE:n

Eduskuntaryhmät sitten ottivat ja hyväksyivät Yleisradion rahoitusmalliksi niin sanotun Yle –veron. Luonnollisesti minua v*tuttaa moinen sosialismi. Tavallisen verotuksen kykenen vielä jotenkuten hyväksymään mm. infrastruktuurin ja minimivaltion välttämättömien toimintojen kuten armeijan ja poliisin sekä oikeuslaitoksen ylläpidon vuoksi. Nyt sitten joudun maksamaan tarpeettomasta viihdepalvelusta, jota olen tähän asti lähinnä boikotoinut.

Niille, jotka eivät asiasta ole vielä kuulleet: Jatkossa Yle-veroa maksavat kaikki täysikäiset, jotka tienaavat yli 7813 euroa vuodessa. Malli on suomalaisittain ns. oikeudenmukainen, eli työssäkäyvä pariskunta maksaa lähemmäs kolmesataa, yhteiskunnan elätit eivät taaskaan mitään. Kun vain näkisi sen, että toimeentulotukea leikattaisiin nykyisen tv-maksun osuutta vastaavalla summalla. Ei taida tapahtua.

Minun mielestäni kaikki progressiivisuus on moraalitonta, epäoikeudenmukaista ja älyllisesti epärehellistä. Jos et kannata pitkille ihmisille lätkäistävää pituusveroa, ikäveroa tai sukupuoliveroa, ei sinun pitäisi kannattaa progressiivista verotustakaan. Tämä ei kuitenkaan ole nyt keskeinen vitutuksenaihe.

Tiedonvälityksen pitäisi olla vapaata

Ensinnäkin yhteiskunnassa, jossa päätöksentekijöillä on mahdollisuus vaikuttaa kansalaisten saatavilla olevaan informaatioon, demokratia on jatkuvassa vaarassa. Tiedonvälityksen pitäisi olla täysin vapaata, ts. pakkovaltakoneistolla ei tulisi olla mitään mahdollisuutta päästä vaikuttamaan siihen.

Lukija voi ajatella, että Yle olisi täysin riippumaton, mutta kun vahinko on jo sattunut. Jokainen keski-ikäinen muistanee vanhempien aikojen täysin poliittiset ohjelmat, ja jotkut jopa Reporadion ajat. Näin naapurissa, Naapurineljännes ja Reino Paasilinnan kolhoosiohjelma, jossa onnellinen neuvostokansa kylvi peltojaan ja piti huolta viljelyksistään. Nuoremmat voivat etsiä vastaavia vaikka elävästä arkistosta. Sitä paitsi Yleisradiolla on lakiin kirjoitettuja propagandatehtäviä. Lisäksi sen täytyy lain mukaan näyttää hartausohjelmia, eli veron myötä kaikki uskonnottomatkin pakotetaan rahoittamaan jonkin uskonnon palvontamenojen televisiointia. Reilukerhosta päivää.

Turo Uskali kertookin Moskovan-kirjeenvaihtoa käsittelevässä väitöskirjassaan, että ”(Yleisradion) Moskovan-kirjeenvaihtajien vuosikymmeniä jatkunut lähes kritiikitön ja selvästi neuvostomyönteinen työ on mielestäni neuvostoliittolaisten propagandistien suurimpia saavutuksia Suomessa”.

Voidaan vain kysyä, minkä verran suomalaisten ajatteluun on Yleisradio vuosikymmenien aikana vaikuttanut.

Mihin YLE:ä edes tarvitaan?

Toinen näkökulma on tarpeellisuus. Jos Yleisradio olisikin nykyään poliittisesti täysin riippumaton, niin mihin ihmeeseen sitä tarvitaan? Kukaan ei ole vielä tähän mennessä sitä minulle perustellut. Usein perustellaan sitä sellaisten epäkaupallisten ohjelmien tuottamisella, tai kulttuurin tukemisella, jota kaupalliset mediat eivät tekisi.

Miksi siihen pitää olla oma yhtiö? Eikö esimerkiksi paskaa suomalaista, saamelaista tai suomenruotsalaista tuotantoa voi halutessaan tukea muuten kuin ylläpitämällä suunnatonta mediakolossia? Mikä osuus Yleisradion tuotannosta on todellisuudessa sellaista kulttuurillisesti arvokasta? Joku voisi ajatusleikkinä käydä viikon ohjelmiston läpi ja laskea osuuden sellaisesta ohjelmasta joka on a) arvokasta jollain kriteerillä b) ei omaa mitään kaupallista potentiaalia.

Kuten eräs ystäväni kiteytti Facebookissa: ”Jos perustaisin TV-kanavan, joka tallentaisi ohjelmiansa kaikelle kansalle nähtäviksi omille nettisivuilleen ja kaiken lisäksi pitäisi ohjelmatarjonnassaan uutiset sekä pari ruotsin- ja saamenkielistä ohjelmaa, niin kai olen silloin oikeutettu rahastamaan jokaista suomalaista taloutta kattaakseni kanavani toiminnan, siitä riippumatta kuka palvelujani käyttäisi (jos kukaan) ja riippumatta siitä, kuinka surkeasti kanavayritystäni pyörittäisin?”

Tärkein näkökulma on kuitenkin taloudellinen

Kolmas ja tärkein näkökulma on kuitenkin taloudellinen aspekti. Sen sijaan, että Yleisradion toiminnan laajuutta olisi yhtään mietitty uudestaan, betonoitiin sille yli 500 miljoonan euron rahoitus. Aika kovaa settiä, kun ensi vuonnakin pelkästään valtiolle tulee velkaa yli 7 miljardia euroa. Samaan aikaan joku viihdettä ja jumalanpalveluksia näyttävä media saa turvatut resurssit ja p*rkele indeksit päälle.

Joku voi sanoa, ettei Yle-vero olisi pois muusta kulutuksesta, mutta onhan se. Puoli miljardia on kohtalaisen merkittävä kansantaloudellinen rasite. On sitä toki nykyinen tv-maksukin, mutta sen voi sentään välttää. Kansalaisten ostovoiman kannalta on ihan sama, mihin tarkoitukseen kerätyt verot käytetään. Ne rahat ovat poissa yksityisestä kulutuksesta, oli nimike mikä pellehermannivero hyvänsä. Kotimarkkinayritykset kiittävät.

Vuonna 1939, kansakunnan hädän hetkellä, Yleisradion palveluksessa oli yhteensä 298 työntekijää. Miksi nyt 2011, tai tulevaisuudessa, koko vaihtoehtoisen ja kilpailevan mediakentän tarjonnan monikymmenkertaistuttua, ja teknisen lähetystoiminnan ulkoistamisen jälkeenkin, Yleisradiossa tarvittaisiin edelleen 3.700 henkilötyövuotta ?

Suuresti arvostamani ex-kansanedustaja Tuulikki Ukkola kehuu viestintäministeri Krista Kiurua siitä, että tämä ”selätti mediamogulit”. Yle ei kuulemma olisi kyennyt kilpailemaan yksityisten medioiden kanssa pienemmällä rahoituksella. Nyt Tuulikki ihan oikeasti menit kyllä ison kolinan kanssa metsään.

MIKSI IHMEESSÄ Yleisradion pitäisi KILPAILLA kaupallisten medioiden kanssa? Eikö Ylen pitäisi olla tuottamassa sellaista sisällöllistä lisäarvoa, jota yksityiset mediatalot eivät syystä tai toisesta tee? Kaiken julkisesti hoidetun toiminnan pääsääntönä pitäisi olla, että jos yksityisten kanssa lähdetään kilpailemaan samoille markkinoille, pitää kilpailun ehtojen olla kaikille samat, eli esimerkiksi konkurssisuojaa ei saa olla. Jos valtio lähtisi esimerkiksi tarjoamaan omistamansa osakeyhtiön palveluita erillisverolla rahoitettuna vaikkapa päivittäistavara- tai autokaupan alalla, kilpailukomissaarin mustiin pukeutuvat miehet olisivat ovella alta aikayksikön.

Jos minä päättäisin, kaikki tiedotushuoltovarmuuden tehtävät laitettaisiin sisäministeriön hoidettaviksi, kaikki kansansivistys- ja kulttuurisisältö OKM:n hoidettavaksi, loput lakkautettaisiin tai myytäisiin yksityisille. Saman kulttuurisisällön saisi jatkossa osana muiden medioiden ohjelmia. Verovaroja tähän voisi budjetoida tarpeen mukaan mahdollisimman vähän.