Henri HeikkinenLähtökohtaisesti kaikki ihmiset, jotka haluavat ”muuttaa maailmaa” aikovat muuttaa sitä paremmaksi. Yhdestä näkökulmasta onnela on tasa-arvoinen yhteiskunta, jossa kaikilla on kaikkea tarpeidensa mukaan. Toisesta näkökulmasta täydellinen yhteiskunta on vapaa – sellainen jossa ihmiset saavat tehdä mitä haluavat niin kauan kuin eivät loukkaa muiden vastaavaa oikeutta.
Erotuksena ”ammattipoliitikoista” tällaiset idealistiset maailmanparantajat ovat poikkeuksetta empaattisia, mutta miksi nämä kaksi hyvää tarkoittavaa näkökulmaa kuitenkin eroavat toisistaan niin paljon? Ihmisillä on pääasiassa kahdenlaisia empatiareaktioita: myötätunto ja sääli. Eräs keskeinen ero ”sosialistisessa” ja ”liberaalissa” näkökulmassa onkin empatian kokeminen eri tavoin.
Sosialistinen empatiakäsitys on ylimielisen holhoava ja säälivä. Sääli on pahaa mieltä jonkun muun heikosta asemasta. Tästä näkökulmasta yhteiskunnan vähäosaiset ovat aina muiden uhreja. Epäonni ei ole koskaan yksilön omaa syytä, vaan aina jonkun muun. Jos vähäosaisen asemasta ei voi suoraan syyttää kapitalistia, niin vähintään ympäristötekijät ja palveluiden puute ovat ongelmien aiheuttajia.
Säälivä pitää ongelmaisia avuttomana ja voimattomana massana. Kykenemättömänä tekemään itse mitään ilman ”moraalisesti paremman” ohjausta ja apua. Säälin tunne on nakertava ja se motivoi ihmistä tekemään jotain, mikä poistaisi tämän tunteen. Säälivä haluaakin ohjata avuttoman ”uhrin” elämää mielestään oikeaan suuntaan ja tarjota tälle apua – vaikka voimakeinoin.
Sosialisti ja sellaista äänestävä voi helpottaa sääliään ottamalla muilta rahaa ja antamalla sitä eteenpäin, tekemättä kuitenkaan itse mitään tuottavaa. Sosialistin näkökulmasta parhaassa tilanteessa ketään ei tarvitsisi enää sääliä kun kaikki ovat tasa-arvoisessa asemassa, koska yksikään ei ole paremmassa tilanteessa kuin toinen.
Oikeistolaisen liberaalin empatia kanavoituu myötätuntona. Toisin kuin sääli, myötätunto ei ole heikentävä eikä nakertava tunne. Myötätuntoon kuuluu ihmisten näkeminen lähtökohtaisesti yksilöinä, joiden ongelmien ratkaisun avaimet ovat heidän omissa käsissään. Ongelmien hoitoon tarkoittejun almujen sijaan on tärkeää poistaa vähäosaisilta ongelmien syyt, eli lisätä yhteiskunnan vapautta. Myötätunnon todellinen olemus on yksilön voimaannuttaminen.
Äkkiseltään myötätunto tuntuu säälin synonyymiltä, mutta kyse ei ole samasta asiasta. Myötätunto on monimutkaisempi kuin sääli. Keskeinen ero on siinä, että myötätuntoinen näkee yksilöt ja heidän tekonsa kun säälivä näkee vain olosuhteet. Myös myötätuntoisen näkökulmasta avustuksilla ja hyväntekeväisyydellä on paikkansa, mutta sen täytyy aina olla sellaista tukea, joka ohjaa saajaansa pahimman yli ja eteenpäin. Ei sellaista, joka mahdollistaa muiden säälin varassa elämisen.
Myötätunto voi näkyä arjessa joskus kylmänä. Säälivän mielestä Helsingissä olevalle romanikerjäläiselle tulisi antaa almuja ja apuja. Vähintään terveydenhuoltoa ja paikka leiriytyä. Myötätuntoinen ajattelee asian toisin. Hän asettuu keräläisen asemaan. Hyvää tarkoittava apu johtaa vain siihen, että kerjäämisestä tulee yhä suositumpi ”elinkeino” ja useampi ihminen istuu kaduilla kuppi kädessä sen sijaan, että he tulisivat riippumattomaksi muiden almuista.
Vaikka ihmisen näkyviin ongelmiin puuttuminen tulonsiirtojen ja palveluiden avulla voi vaikuttaa myötätuntoiselta, tekee se heistä viime kädessä heikompia, riippuvaisia ja vähentää heidän itseluottamustaan, eikä näin ollen autakaan yksilön onnellisuutta pitkällä tähtäimellä. Kyseessä on siis säälin ilmentymä, eikä myötätunnon.
Myötätuntoon perustuva elämä tarkoittaa vankkumatonta uskoa muiden ja omaan piilevään potentiaaliin. Sillä ei ole mitään tekemistä tunteilun tai säälin kanssa, koska ne eivät auta toista ihmistä pääsemään eteenpäin elämässään. Presidentti Niinistön taannoinen ”Ihan tavallisia asioita” -kampanja edustaa myötätuntoista ajattelua siinä missä kampanjan kritiikki taas ylemmyydentuntoista ja holhoavaa sääliä syrjäytyneitä kohtaan.
Yleensä ihmiset tuntevat myötätuntoa vain läheisimpiään kohtaan, kaukaisempien ongelmat aiheuttavat lähinnä sääliä. Myötätunnon ja säälin eroa ymmärtääksesi ajattele lähimmäisiäsi. Jos sinun lapsesi uhkaisi joutua taloudellisiin vaikeuksiin, varmasti auttaisit häntä kykyjesi mukaan. Kun pahin on ohi, patistaisitko häntä hankkimaan koulutuksen tai etsimään töitä, vai haluaisitko hänen makoilevan peräkammarissa kustannuksellasi maailman loppuun asti, koska maailma on niin paha paikka?
Kommentoi