Henri HeikkinenViime torstaina (2.9) sain taas kyseenalaista julkisuutta, kun MTV3:n varsin sympaattisen oloinen viihdetoimittaja soitti täysin pyytämättä ja yllättäen aikeenaan selvittää miten taannoinen edustusvaimon hakuni on onnistunut. Hauskuutin itseäni ja äänestä päätellen myös puhelimen päässä ollutta toimittajaa vetämällä koko homman täysin yli, sen verran tyhmästä aiheesta kun oli kyse.
Selitin lähteneeni politiikkaan naisten takia. Muistaakseni mainitsin toisena motivaattorina myös rahan, muttei se päässyt artikkeliin saakka. Sanoin myös hankkineeni kuntosalikortin kesällä, mutten ole vielä kertaakaan käynyt salilla. Kerroin kuitenkin uskovani, että hankittu kortti jo itsessään pikkuhiljaa toisi naisia ympärille.
Omasta mielestäni oli hauskaa todeta, että rima on erittäin korkealla, eikä kukaan kelpaa, mutta itse olen ehkä Suomen huonoin naistenmies, eikä minulla ole oikeastaan naisille mitään tarjottavaa.
Edustusvaimoa hakemalla olen saanut suuren joukon moralisteja nousemaan takajaloilleen, ja ajattelin, että nyt viimeistään pitäisi kellojen soida ihmisten päässä.
Paskanmarjat. Uutiskommentointi ja aiheeseen liittyvä keskustelu ylitti parodiahorisontin niin, etten yhtään ihmettele, miksei Pahkasialle ole enää 2000-luvulla kysyntää. Tällä kertaa sain vihaista noottia jopa puolueelta asti.
On aivan naurettavaa, millainen moraalinen närkästys tulee yhdestä kieli poskessa tehdystä seuranhakuilmoituksesta samalla, kun maan johtavat poliitikot jäävät kiinni konkreettisista väärinkäytöksistä, hämäristä rahoituskuvioista ja tekevät poliittisia ulostuloja virheellisten faktojen pohjalta.
Ilkka Kanerva olisi päässyt paljon vähemmällä, jos olisi suhtautunut tekemisiinsä rehellisesti, eikä yrittänyt peitellä viettejään. On aivan selvää, että tiedotusvälineet lähtevät hysteerisenä laumana kenen tahansa perään, jos vain vähänkin haistavat pelkoa tai aavistavat piilottelua.
Toisaalta ensikertalaisen poliitikon on käytännössä mahdotonta saada mediassa huomiota asiallisista jutuista. Tästä konkreettisena esimerkkinä samana päivänä laittamani Kehitysyhteistyön palvelukeskus Kepan kritiikki, jota kukaan ei noteerannut.
Minut erottaa trolleista, peeloista ja muista hazardikirjoittelijoista se, että minulla ei ole tarvetta selitellä sanomisiani tai kirjoituksiani jälkikäteen miksikään muuksi kuin ne oli alun perin tarkoitettu. Etsin netin kautta seuraa, samoin kuin pääministeri Matti Vanhanenkin aikanaan, enkä ole yrittänyt mitään muuta väittää. Näyttäkää minulle heteromies, joka ei olisi seuraa koskaan etsinyt. Suomi 24-treffipalvelussa on tällä hetkellä noin 100 000 ihmisen profiilit.
MTV3:n sivuilla erään kaikkitietävän kommentoijan mielestä ”nämä lausunnot kuvaavat tämän ehdokkaan osaamista, kykyjä ja ymmärrystä”. Pahoittelen, jos kuulostan ylimieliseltä, mutta ihminen, joka ei pysty erottamaan tuollaista itselle naureskelua oikeasta politiikasta, ei luultavasti pysty ymmärtämään myöskään sitä politiikkaa.
Olen avoimesti ja rehellisesti kertonut poliittisista tavoitteistani ja ajatuksistani tässä blogissa jo useiden kymmenien kirjoitusten verran.
Mielestäni ne sekä konkreettiset teot elämässäni kertovat enemmän osaamisestani, kyvyistäni ja ymmärryksestäni.
Osa ulostuloistani on tehty hiukan kevyemmällä otteella, osa tiukasti asian ja aatteen pohjalta. Luotan siihen, että lukijat osaavat tehdä itse johtopäätöksensä ilman, että kirjoituksiani tarvitsee alkaa varustaa katekismusmaisilla ”mitä se on” -tyyppisillä selitysosioilla.
Maamme poliittisessa ympäristössä, jossa puolueet ja poliitikot ovat keskenään yhtä harmaan homogeenista massaa, tuntuu olevan vaikeaa sulattaa sitä, ettei minua voisi vähempää kiinnostaa miellyttää kaikkia. Minulle on tärkeämpää edustaa aatettani ja ajatuksiani kuin tavoitella kaikkien ääniä.
Äänestäjiä aliarvoidaan tässä maassa aivan riittävästi, enkä usko, että minun sitä tarvitsee erikseen tehdä.
Yhdysvaltojen demokraattipuolueen presidenttiehdokas Adlai Stevensonille sanottiin, että hän saisi ”jokaisen ajattelevan ihmisen äänen”, mihin Stevenson oli vastannut ”kiitos paljon, mutta valitettavasti tarvitsen enemmistön”. Suomessa on suhteellinen vaalitapa, jonka ansiosta minä en tarvitse enemmistöä. Riittää että olen paras ehdokas kahdelle prosentille vaalipiirini äänestäjistä. Ajattelevien ihmisten äänet riittävät. 😉
Kommentoi