Tämän kaksiosaisen artikkelin ensimmäisessä osassa käsittelin poliittista korrektiutta lähinnä siitä näkökulmasta, miten sen nimissä mennään usein surkuhupaisuuden puolelle yritettäessä keksiä kiertoilmauksia sanoille, joista jonkun pelätään jossakin mahdollisesti loukkaantuvan. Poliittinen korrektius on kuitenkin paljon laajempi ilmiö.
Saadakseen poliittista valtaa, yksilön tai yhteisön tulee saada moraali puolelleen, sillä moraalilla ihmisille perustellaan hyvä ja paha. Esimerkiksi kirkolla oli keskiaikana yksinoikeus moraaliin, jolloin se saattoi käyttää myös absoluuttista maallista valtaa. Nykyaikana moraalin omistaa se, joka määrää kielen. Kyse on erittäin voimakkaasta instrumentista, jonka avulla ihmisiä voidaan hallita ja eri mieltä olevia painaa alas.
Kampanjoimalla voimakkaasti jonkun asian tai aatteen puolesta voidaan se saada moraaliseksi normiksi ja aatteen vastustajat leimattua pahoiksi. Kielen ja sitä kautta moraalin hallinta on erittäin voimakas ase niille, jotka osaavat sitä käyttää. Se mahdollistaa vastakkaisen mielipiteen tuomitsemisen moraalittomaksi ja vastustajan hiljentämisen vetoamalla tosiasioiden sijasta ihmisten omaantuntoon, näin pysäyttäen kriittisen ajattelun sekä vapaan ajatusten vaihdon.
Suomalaisessa politiikassa ilmiö näkyy siinä, että on vain yksi poliittisesti korrekti aatesuunta, vihreä sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio, jonka kieltäminen on poliittinen itsemurha. Tämän vuoksi kaikki puolueet edustavat vain pienin eroavaisuuksin liki samanlaista aatesuuntaa, eikä minkäänlainen vaalitulos voi muuttaa suomalaista yhteiskuntaa. Kaikki nykyisen konsensuksen kanssa vähänkin ristiriidassa olevat ehdotukset tuomitaan pahoina ja moraalittomina.
Tämän vuoksi monet kansalaiset kokevat äänestämisen merkityksettömänä ja jäävät kotiin vaalipäivänä.
Suomalaisessa yhteiskunnassa ilmiö on tehnyt julkisesta joukkopaheksunnasta suosituimman yhteiskunnallisen osallistumisen muodon. Kun Esko Kiesi, Björn Wahlroos, tai vaikka Jussi Halla-aho esittää poliittisesti epäkorrekteja ajatuksia, kansa kokee moraalinsa loukatuksi ja ryntää barrikadeille protestoimaan pahaksi tulkitsemaansa toimintaa. Hysteerinen joukkoloukkaantuminen kohdistuu juuri niihin tahoihin, jotka tohtivat tuoda julki poliittisesti epäkorrektin mielipiteen.
Poliittiseen korrektiuteen kuuluu myös se, että korrektina pidetty mielipide nostetaan yksisilmäisesti esille absoluuttisena totuutena ja epäkorrekti mielipide jätetään varjoon. Esimerkiksi aselaista keskustellessa Pekka Saurin fanaattinen asevastaisuus tuodaan mediassa totuutena ja asiantuntijan lausuntona, mutta vastakkaisen mielipiteen omaavaa ei edes haastatella.
Loin itse adressin Pekka Sauria vastaan. En tehnyt sitä rajoittaakseen hänen sananvapauttaan vaan protestoidakseni sitä, ettei asiasta keskustella objektiivisesti vaan tuodaan esille fanaattinen ja huonosti perusteltu mutta poliittisesti korrekti mielipide. Luonnollisesti myös heillä, joiden puheenvuorot ovat ”vääränlaisia”, on oikeus tuoda julki mielipiteensä, mutta keskusteluun tulisi ottaa mukaan myös vastakkaisen mielipiteen omaava, jolloin ihmiset voivat luoda mielipiteensä faktojen ja argumenttien, eikä median yksipuolisesti luoman korrektin totuuden perusteella.
Vanha roomalainen korrektin keskustelun periaatekin sanoo: Audiatur et altera pars eli kuunneltakoon myös toista osapuolta.
Kotimainen media on erityisesti kunnostautunut poliittisen korrektiuden vaalijana, räikeimpänä esimerkkinä Helsingin Sanomat, jonka poliittinen korrektius ei paista läpi pelkästään artikkeleista, vaan myös lehden kaikesta uutisoinnista. Kun tummaihoinen henkilö tekee rikoksen, pyytää Helsingin Sanomat lukijoita ilmoittamaan ”175-185 –senttisestä miehestä”, ja tekijän etninen tausta jätetään täysin mainitsematta. Nähdäkseen totuuden, täytyy lukijan leikkiä salapoliisia ja seurata useita eri medioita ristiin.
Tämä ilmiö kääntyy itseään vastaan siinä, kun kaikki nuorison tekemät tai ilman rikollisen tarkkoja tuntomerkkejä uutisoidut rikokset mielletään maahanmuuttajien tekemäksi. Näin poliittinen korrektius ruokkii rasismia.
Hauska nähdä, miten poliittisen korrektiuden käy, kun kaikki korrekteina eli moraalisesti hyvinä pidetyt asiat ja aatteet eivät ole enää yksiselitteisesti hyväksyttyjä.
Internet mahdollistaa myös vastakkaisten mielipiteiden tuomisen esiin, konkreettisimpana esimerkkinä tästä on maahanmuuttokeskustelu. Poliittisesti korrekti ajatus maahanmuuton rikastuttavasta vaikutuksesta on ollut absoluuttinen totuus, ja ideologiaa vastustavat on leimattu vähä-älyisiksi rasisteiksi. Totuus ei ole kuitenkaan uponnut sellaisenaan kaikkiin, ja vastakkainen mielipide on saanut voimakkaasti kannatusta, median kritiikistä ja julkisesta pahennuksesta huolimatta.
Ei siis pidä kuvitella, että poliittinen korrektius on vain sitä, että ollaan ystävällisiä ja suvaitsevaisia, sillä sille on jo nimitys – sivistynyt käytös. Poliittinen korrektius on keino rajoittaa sananvapautta ja keskustelua. Se on myös väline, jolla tapetaan maalaisjärki ja korvataan se ylhäältä annetulla totuudella. Sen sijaan, että poliittisesti korrekti olisi erityisen suvaitsevaista, on se usein ahdasmielistä ja perustuu väärien mielipiteiden tuomitsemiseen ilman vakavasti otettavia vasta-argumentteja.
En kuitenkaan tarkoita, että jotain asiaa pitäisi automaattisesti kannattaa vain siksi, että se on poliittisesti epäkorrekti, vaan mielestäni absoluuttisia totuuksia ei saa olla. Kaikki mielipiteet pitää voida tuoda esiin ja arvioida objektiivisesti, ilman korrektiuden tuomaa ennakkoasennetta. Tässäkin pätee hyvin vanha kunnon Humen giljotiini: Siitä, miten asiat ovat, ei voi päätellä, miten niiden pitäisi olla – ja päinvastoin.
Kommentoi