Henri HeikkinenTänään sekalainen joukko erilaisia yliopisto-otuksia julkaisi poliittisen myllykirjeen, jossa arvostellaan hallituksen politiikan sukupuolivaikutuksia, tai oikeammin niiden unohtamista. Hallitusohjelmassa kun palkkaeroja, naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja sukupuolen mukaan eriytyneitä työmarkkinoita ei ole otettu erikseen huomioon.
Huomioon ottaminen tarkoittaa tässä yhteydessä ilmeisesti sitä, että nimenomaan naisten asemaa ei ole lähdetty erikseen parantamaan. Nykyiselläänhän samasta työstä saa samaa palkkaa, törkeä perheväkivalta kohdistuu useammin miehiin ja suurin osa korkeakoulutetuista – eli tulevaisuuden hyvätuloisista – on naisia.
Professoreiden ja erikoistutkijoiden varsin erikoisessa kannanotossa otetaan esille liuta huomioita, joista osa oli aivan asiallisia, mutta erityisesti kolme pistivät silmään.
Ensimmäinen huolenaihe on, että palvelujen ja etuuksien leikkaaminen vaikuttaa negatiivisesti naisten taloudelliseen asemaan, sillä ”naiset ovat keskimäärin miehiä riippuvaisempia etuuksista ja palveluista”. Erikoisasemassa ovat naispuoleiset eläkeläiset, jotka elävät miehiä pitempään ja näin joutuvat ilmeisesti kärsimään kauemmin.
Se, että miehiltä naisille tehdään vuosittain miljardien, jos ei kymmenien miljardien tulonsiirrot ei ole samalla tavoin ongelma, kuin niiden tulonsiirtojen ehkä muutaman prosentin kymmenyksen pienentyminen.
Toinen sukupuolittunut ongelma on, että myös julkisen sektorin muut säästöt kohdistuvat ensisijaisesti naisiin, koska lähes 80% kuntasektorin työntekijöistä on naisia. Näin ollen enemmän naisia kuin miehiä tulee irtisanotuksi, kun julkisen sektorin työpaikkoja vähennetään.
Toisaalta miesvaltaisten alojen massairtisanomiset taantumassa eivät jostain syystä ole samalla tavalla ikäviä kuin säästöt naisvaltaisilla aloilla. Eivät myöskään miesten pahempi työttömyys, vähäisempi koulutus, lyhyempi elinikä ja suurempi syrjäytymisriski.
Naisten suuri osuus julkisen sektorin työntekijöistä on ongelma vain silloin jos menoja vähennetään. Muuten ongelmana tuntuu olevan lähinnä se, että lapsen kanssa kotona viisi vuotta ollut julkisen sektorin sairaanhoitajanainen tienaa vähemmän kuin 12-tuntista päivää tekevä yksityisen sektorin diplomi-insinöörimies. Juuri tällaisella laskentatavalla nimittäin ylläpidetään myyttiä palkkaeroista.
Kolmas epäkohta ovat infrastruktuurihankkeet, kuten asuntorakentaminen sekä tie- ja rataverkon parantaminen, koska ne vahvistavat miesvaltaisia aloja. Myös verojen alentaminen ja yrittäjyyden tukeminen ovat vetoomuksen mukaan miesten suosimista, sillä yrittäjistä 68% ja suurin osa hyvätuloisista on miehiä.
En tiedä miten täytyy maailmaa katsoa, ettei julkisen sektorin säästöistä huolestunut näe yhteyttä yksityisen sektorin menestyksen, kasvaneiden verotulojen ja pienemmän säästötarpeen välillä.
Nykyään myös lasten kanssa kotona oleminen on ilmeisesti naisia koskeva vääryys, joka pitää korjata määräämällä osa vapaista miehille. Huolimatta siitä, että nykyisellään vanhempainvapaan ja hoitovapaan voi käyttää kumpi tahansa. Tyhmät kotiäidit kun eivät ymmärrä olevansa köyhyysloukussa ja miehen alistamana.
Miksi tasa-arvo –ongelmiksi pitää ylipäänsä nostaa asioita, jotka ovat seurauksia yksilöiden ja perheiden omista valinnoista? Pitääkö kaikkien seurata määrättyä polkua? Ihmiset ovat kuitenkin yksilöitä, eikä yhden onni todennäköisesti ole se, mitä toinen elämältään haluaa.
Ehkä kaikista typerin ja loukkaavin ilmaisu oli kuitenkin turvallisuuteen ja sotilaalliseen maanpuolustukseen rinnastettu väittämä siitä, että ”naisille Suomi on yksi vaarallisimmasta maista asua”.
Lähdetään vaikka siitä liikkeelle, että Suomea turvallisempia maita tyyliin kenellekään on koko maailmassa ehkä kolme – jos ei satu olemaan yksin elävä mies, jolle alkoholi maistuu liian usein huonossa seurassa. Väite, että Suomi olisi erityisen tai edes huomattavan vaarallinen maa ja nimenomaan naisille on äärimmäisen tarkoitushakuista kuraa.
Vaikka nostin erilaisia näkökulmia esiin, ei blogissani ollut yhtään politiikkasuositusta ja syystä. Sukupuolittuneen agendan sijaan toivon sitä, että ihmistä kohdeltaisiin ensisijassa julkisen vallan taholta yksilönä, eikä lokeroitaisi binäärisen sukupuolen mukaan tilastonumeroksi. Sukupuolivaikutusten sijaan tulisi miettiä vaikutuksia yksilöihin.
Lopuksi vielä muistuttaisin, että kaiken kitinän keskellä on loppujen lopuksi puhuttu ehkä noin 2% kokoluokkaa olevista säästöistä.
Kommentoi