Helsingin safarini

Tuli tuosta vasemmistonuorten yläluokkasafarista mieleen, että vähän vastaavia safarikokemuksia oli itselläni kesällä kun vietin sitä Helsingissä ”kesätöissä” avopuolison kanssa. Ainoa vaan, että kyseessä oli koko Helsingin safari.

Olen aina vaihtelevasti erilaisten töiden ja muiden perässä hengaillut Helsingissä. Pisin asumisputki taisi kestää reilut kaksi vuotta. Sellaisessa itsemurhayksiössä asuin Kampissa Malminkadulla ja katselin ikkunalaudalta kun alkoholistit tappelivat siinä kadulla.  Kampissa ilman autoa asuessa en tietenkään käynyt ikinä läheistä Alepaa kauempana. Näinpä aiemmalta Helsingin ajalta oli jäänyt sellainen mielikuva, että Itä-Helsinki on kunnon kansalaiselle asumiskelvotonta slummia jossa on vain rikollisia ja maahanmuuttajia. Siis kaikki pitkäsillasta poispäin.

Sitten viime kesänä tuli käytyä sosiaalisista syistä ensimmäistä kertaa sellaisissa eksoottisissa paikoissa kuin Herttoniemenranta, Aurinkolahti ja Ramsinranta. Huomasin, että onhan sielläkin ihan normaaleja alueita, joissa voisi keskituloinen kuvitella asuvansa. Ei mitään erityisen hienoa, mutta kuitenkin ihan siistiä ja kohtalaisen vähän mitään spraymaalisotkuja, sammuneita alkoholisteja tai rikollisia näkyvillä. Aurinkolahdessa on vielä sellainen aika hieno hiekkaranta, josta olisi iloa jos kesällä paistaisi aurinko edes joskus. Ihan viihtyisiä paikkoja kaikki kolme. Ainoa vaan, että neliöhinnat näillä alueilla rajaavat kaikki inhimillisen kokoiset asunnot (yli 100 neliötä) pois keskiluokkaisilta.

Siellä sitten Ramsinrannassa varakas asianajaja asustelee osapuilleen tavallisen kesämökin kokoisessa erillistalossa ja joutuu sen eteen laskuttamaan 25 tuntia töitä vuorokaudessa asiakkailtaan.

Aurinkolahdessa olisi ihan hieno ranta, jos vain olisi joskus lämmintä. Kuva on otettu käsittääkseni viime heinäkuussa.

Safarillani opin, että pitäisi olla turhan paljon rahaa asuakseen edes keskiluokkaisen oloisella alueella. Aiemmin luulin, että vain keskustassa on kallista. Mitään erityisen hyviä alueita Helsingissä tai koko pääkaupunkiseudulla ei oikeastaan olekaan. Nuorena ja naiivina ajattelin, että jossain on rikkaiden alue, jossa on paljon hienoja taloja. Hienoja taloja en sitten oikeastaan ole nähnyt kuin muutaman. Lähinnä tulee mieleen Herttoniemen kartano ja muutama vastaava pytinki.

Jostain syystä nimittäin kaikki oikeasti isot omakotitalot pk-seudulla edustavat jotain 1970-luvun brutalismia.

Siellä sitten voi yritysjohtaja kyykkiä 10 miljoonan euron tasakattoisessa, paskanruskeassa ja homeisessa tiilitalossaan toivoen, että kuusiaita olisi sen verran tiivis, ettei kukaan näe miten ruma se talo oikeasti on. En tiedä johtuuko se rikkaiden vähäisestä tyylitajusta vai Suomen kommunistisista arkkitehdeista, mutta kaikki hienot talot pk-seudulla on jostain syystä rakennettu Suuriruhtinaskunnan aikana tai ennen sitä.

Kesän aikana päättelin, että varsinainen keskiluokka asuu ilmeisesti sitten siellä vielä vähän räkäisemmillä alueilla. Eivat kai nekään toki niin pahoja ole. Tosin kokemusta on vain Herttoniemestä, jossa vietimme suuren osan kesästä ja Kalliosta jossa kämppäsin välillä kaverin sohvalla. Kalliota kohtaan minulla on kyllä ihan kulttuurisia antipatioita, vähän vastaavia kuin inhoamaani Flow -festaria kohtaan. Kesän paras päivä olikin kun ukkosmyrsky iski kyseisille festareille. Vaikka en ole uskovainen, iskin silmää taivaalle.

Kerran kävimme myös lenkillä Roihuvuoren puolella eikä meitä ryöstetty, mikä oli plussaa.  Sen enempää ei edes antropologian vuoksi ollut syytä käydä riskeeraamassa omaa henkeään kiertelemällä pääkaupunkiseudun lukuisia slummialueita. Myöskään lenkillä käyminen noin ylipäänsä ei maksa vaivaa sen jälkeen kun ympäristöt ovat tulleet jo tutuksi. Urheilla voi myös salilla ilman, että tarvitsee vahingossa törmätä puukottajiin, puskaraiskaajiin tai itsensäpaljastajiin.

Helsinki herättää aina sääliä

Vasemmistopoliitikko Jussi Saramo kertoi, että hänelle syntyi hillitön maailmanparantamisen into kun hän kävi Brasiliassa ja näki favelat (slummit). Vähän vastaava olo tulee itselleni aina kun Helsingissä oleskelee vähän pidempään. Alkaa aina käydä sääliksi Helsingissä asuvia, koska heidän elintasonsa on siellä niin huono. Ihmiset ahtautuvat säälittävän pieniin koppeihin ja kuvittelevat nauttivansa elämästä, kun ei edes videotykille ole paikkaa puhumattakaan omasta kuntosalista. Onnekkaimmilla on erillinen makuuhuone, mutta moni nukkuu vuodesohvalla.

Nythän sinne rakennetaan ”käteviä” 15,5 neliön pienasuntoja. Japanissa niitä kutsutaan kapselihotelleiksi, täällä pohjoisessa koirankopiksi. Itse asiassa kun mietin, niin kyllä taitaa vanhempien luona koirilla olla yli 15 neliön ”koppi”, mutta erona tavan helsinkiläiseen, niillä on vielä oma piha käytössään. Ihminen tarvitsee vähintään sen 60 neliötä elääkseen. Toinen ihminen mahtuu siihen parisuhteessa, mutta jokaista lasta varten pitäisi olla ainakin 20 neliötä lisää.

Uusia kohtuuhintaisia yksiöitä Helsingissä.

Kaverikin maksaa itsensä kipeäksi jostain kuppaisesta ullakkoyksiöstä Kalliossa, jossa laskeutuva katto syö puolet käyttökelpoisista neliöistä pois. Samaan rahaan Oulussa voisi asua jonkinlaisessa omakotitalossa tai 80 neliön kerrostaloasunnossa. Jos asuisi oikeasti maalla, niin voisi asua isossa kivilinnassa. Äkkiseltään sitä luulee menettävänsä jotain asuessaan maalla. Paskan marjat. Siellä se Kallionkin elämänpiirikin on lähikapakassa ja kaikki kaverit Facebookissa.

Liikkumisen tuska

Siinä olikin vielä yksi valittamisen aihe. Sen pienesti asumisen Helsingissä vielä kestäisi jos elämä olisi muuten erityisen mukavaa, mutta kun joka paikkaan on niin työläs liikkua, niin mihinkään ei jaksa koskaan lähteä. Autolla ei pääse oikein mihinkään kun kaikki väylät tukossa. Sitten on pakko ahtautua niihin julkisiin. Bussilla matkustaminen on viheliäisintä mitä tiedän. Koko ajan pelottaa ja ahdistaa kun ei ole mitään hajua mihin sillä päätyy. Kesällä kokeilin sitä kerran ja olin ihan paniikissa kun päädyin johonkin ihme paikkaan. Piti soittaa tyttöystävä hakemaan autolla pysäkiltä. Ei enää koskaan bussia minulle.

Mistä niitä kadunnimiä voi kukaan tietää kun edes taksikuskit eivät nykyään tiedä? Miksei bussipysäkillä lue, että tämä vie eduskuntatalolle, tämä Viikin Prismaan ja tämä Hotelli Vantaalle? Kysynpähän vain.

Metrossa ja sporassa on sentään kiskot ja tietää, että ainakin metro menee asemille, mutta niissä taas on todellinen riski saada kirveestä tai joutua jonkun humalaisen ahdistelemaksi. Myös kaikki terrori-iskut tulevat todennäköisesti kohdistumaan juuri metroasemien kaltaisiin kokoontumispaikkoihin. Kyllä oma auto on paras ja turvallisin kulkuväline. Taksi on hyvä kakkonen. Pyöräilystä on turha puhua. Ei kukaan itseään kunnioittava tai terveydestään huolehtiva aikuinen mies aja polkupyörällä muuta kuin armeijassa pakosta. Vihaan muutenkin Helsingin pyöräliikennettä. Aina joku spandex-urpo meinaa ajaa päälle ja ajelee päin punaisia. Jos voisin päättää kieltäisin pyöräilyn taajama-alueella tai ainakin laittaisin pyörät haittaveron piirin. Sellaiset 1000 euroa vuodessa voisi olla hyvä. Spandex-asujen käytöstä voisi antaa jo linnaa.

Tämä on vain tällainen hyvän mielen kuva.

Oli kulkuväline mikä tahansa, se on pääkaupunkiseudulla aina vähintään tunti suuntaansa kun lähtee johonkin. Olen tieteellisesti mitannut, että Oulussa pääsee 15 minuutissa aina kaikkialle ja ennen kaikkea sinne voi mennä aina omalla autolla. Yliopistollekaan ei tarvitse kävellä vaikka sinne on matkaa kotoani vain 500 metriä. Sama mennä autolla. Mene kauppaan, mene leffaan, mene salille, mene töihin, mene kaverin luo toiselle puolen kaupunkia – aina 15 minuuttia ja omalla autolla. Aivan mahtavaa! Ehkä parasta on se, että parkkipaikka löytyy aina. Ihan joka kerta. Koskaan ei ole tarvinnut parkkipaikkaa etsiä yli kymmenen vuoden asumisen aikana.

Lopputuloksena kun liikkuminen on niin viheliäistä, helsinkiläinen kököttää illat siellä 300 000 euron itsemurhayksiössä ja miettii, että kuolispa pois.

Mihinkään alakertaa kauemmas ei sieltä Kalliosta nimittäin koskaan saa lähdettyä ja kotiinkaan ei voi ketään kutsua kun ei sinne mahdu kuin yksi tuoli. Arki koostuukin sitten työpaikan, lähikapakan ja kelmeän tietokoneruudun pyhästä kolminaisuudesta. Mitään muuta tekemistä Helsingissä ei ole oikeastaan kuin istua kapakassa – ei ainakaan jos ei maksa itseään kipeäksi. Tosin itsensä saa kipeäksi maksaa siellä kapakassakin kun kalja maksaa keskimäärin puolet enemmän kuin muualla Suomessa. Tai ehkä siellä olisikin, mutta en tunne sieltä ketään jolla olisi mitään muita harrastuksia.

Viikonloppuna voi ehkä asioikseen käydä brunssilla ja se on niin hienoa nähdä ystäviä ja syödä kolmenkympin aamupalaa – kunhan ensin istuu tunnin bussissa päästäkseen keskustaan.  Muualla suomessa ei tarvitse tuollaisia rituaaleja, koska kavereita voi nähdä päivittäin kunhan vain menee käymään kylässä. Itse asiassa – aivan irrallisena kommettina – minua on aina ihmetyttänyt se, että helsinkiläisten sosiaalisuus tuntuu tarkoittavan kovin usein johonkin paikkaan (kapakkaan) tai tapahtumaan menemistä. Hyvin harvoin mitään spontaania kyläilyä tai ”muuten vain” olemista.

Maalla on mukavaa

Maalla taas ei tekeminen lopu kesken. Riittävän maaseudulla, eli esimerkiksi Puolangalla voi vaikka ajella crossipyörällä, kelkalla ja mönkijällä, ammuskella eläimiä tai savikiekkoja, käydä kalassa ja juoda kavereiden kanssa kaljaa omalla rantasaunalla. Laskettelukeskuksia on puolen tunnin ajomatkan sisällä kaksi, talvella loputtomasti hiihtolatuja ja kesällä oma ranta mihin mennä uimaan. Jos tykkää rakennella autoja, voi omassa tallissa kyykkiä illat ralliauton parissa. Ehkä parasta on se, että mihinkään lailliseen tai laittomaan tekemiseen ei tarvitse kysyä lupia, koska ei siellä ole ketään keneltä kysyä eikä ketään kiinnosta. Intohimon voi löytää vaikka pontikan keitosta tai rakentamisesta ilman rakennuslupia.

Kaiken lisäksi, jos ulkoilu ei kiinnosta, niin valokuituyhteydet saa sinnekin. Varsinkin nykyaikana kun työt voi tehdä etänä ja kaikki ostokset tehdään kuitenkin netistä, näyttäytyy Puolangan kaltainen korpimaisema jatkuvasti houkuttelevampana vaihtoehtona.

Oulussa (Kuopiossa, Jyväskylässä, Turussa jne) on tekeminen vähän rajoitetumpaa kun maalla, mutta sen toisaalta korvaa kaikkien palvelujen helppo saatavuus ja riittävän suuri ihmismäärä. Siinä missä Puolangalla huomaa äkkiä katselevansa samoja naamoja, löytyy tällaisesta sopivan kokoisesta kaupungista aivan riittävästi tuttuja kenelle tahansa. Jos kävisin jokaisen oululaisen tuttavani kanssa kahvilla, minulla riittäsi vuoden jokaiselle arkipäivälle kaksi kahvittelukumppania ennen kuin tulisi sama naama vastaan.

Kaikkein huvittavinta on pääkaupunkiseudulla asuvien oma illuusio läävänsä paremmuudesta. Kuulemma missään muualla ei voisi asua kun täällä on niin hienoa ja mukavaa. Mikäpä siinä, kyllähän nationalismia on kaikkialla. Onhan Pohjois-Koreassakin heidän itsensä mielestä parempaa kuin missään muualla. Voi kyse olla jonkinlaisesta syndroomastakin. Kun on pakotettu olemaan pääkaupunkiseudulla työpaikan vuoksi, pitää huijata itseään kuvittelemaan, että on jotenkin onnellinen.

Tekee ihan hyvää aina säännöllisesti käydä katsomassa miten huono-osaiset tässä yhteiskunnassa elävät, niin osaa olla aina vähän tyytyväisempi omaan tilanteeseensa. Jos oma kotikaupunki tuntuu paskalta kaupunnilta [sic], käy katsomassa miten ahtaasti ja kurjasti ihmiset muualla asuvat. Osaa sitten taas arvostaa omia neliöitään ja vapauttaan.

Paskintahan tässä kaikessa on, että ennen pitkää myös allekirjoittanut joutuu kuitenkin muuttamaan johonkin pk-seudulle töiden ja/tai bisnesten perässä. 

 

Kommentoi

Henri Heikkinen

Henri Heikkinen

Olen vähän yli kolmekymppinen Oulun kainuulainen, jolla on monenkirjava työhistoria mm. pelialan yrittäjänä, investointipankissa ja ammattikorkeakoulun opettajana.

Tällä hetkellä pyöritän ainutlaatuista verkokauppaa osoitteessa www.valco.fi - Voit osoittaa tukeasi blogille asioimalla siellä :)

Kuukauden VALCO -tuote

VALCO -verkkokauppa on minun oma luotettava kauppani. Ostamalla sieltä tuet tätä blogia. t: Henri

Seuraa somessa

Seuraa somessa, niin tiedät missä menen ja mitä teen milloinkin!

Kategoriat