Henri HeikkinenKeskustan puheenjohtaja Juha Sipilä vertasi hiljattain Suomea Itä-Saksaan, koska ”olemme rakentaneet keskinäisen luottamuksen tilalle tiukasti säännellyn ja normitetun yhteiskunnan”. Vertaus on monelta osin varsin osuva, ja vielä osuvammaksi muuttuu kun siirretään kelloa aikalailla tasan 25 vuotta taaksepäin.
Kuka muistaa Egon Krenzin? Harppi-Saksan viimeinen kommunistijohtaja nousi valtaan hieman ennen Berliinin muurin murtumista lokakuun 1989 puolivälissä.
Ilmeisen uudistusmielinen Krenz pyrki – ainakin muistelmiensa mukaan – parhaansa mukaan ”pehmentämään ” kommunismia pitääkseen sortumispisteessä olevan yhteiskunnan pystyssä. Hänen mielestään maan olisi pitänyt kiirehtiä Mihail Gorbatšovin vuonna 1985 aloittaman uudistusliikkeen etulinjaan, eikä jarruttaa tarpeellista muutosta.
Uuden johtajan tehtävä ei ollut helppo. Heti valtaan noustuaan hän sai tietää, että valtion taloustilanne oli huomattavasti huonompi kuin edes maan kärkipoliitikoille oli kerrottu. Itä-Saksalla oli velkaa yli 123 miljardia markkaa, eikä lainanhoitomenoihin ollut rahaa. Maan BKT:hen suhteessa velkaa oli suunnilleen saman verran kuin Suomella nyt, mutta korko varmasti jotain aivan muuta.
Heikon taloustilanteen lisäksi uutta johtoa rasitti myös leimautuminen vanhaan valtaan. Kansan silmissä uudistuspyrkimyksiä pidettiin vain keinoina pönkittää kommunistien valtaa, eikä poliittisena broilerina tunnettuun Krenziin luotettu.
Kauaa uusi johto ei ehtinyt ongelmien kanssa painia. Muutaman hauskan sattuman kautta Berliinin muuri murtui 9. Marraskuuta 1989, mistä lähtenyt dominoefekti kaatoi pian koko kommunistisen järjestelmän. Krenz pakotettiin eroamaan 3. joulukuuta ja vuotta myöhemmin Saksa yhdistyi jälleen.
Jälkeenpäin Krenz väitti nähneensä muutoksen välttämättömyyden jo aikaisin, mutta totesi, ettei hänellä eikä muillakaan poliitikoilla ollut voimaa tai rohkeutta uudistusten ajamiseen. Itä-Saksan kaatumisesta jää väkisinkin mielikuva valtiojohdon neuvottomuudesta muuttuvan maailman ja kotimaan talouskriisin puristuksissa.
Toisaalta, kun kansa oli jo äärimmäisen kyllästynyt kommunismiin, ei Krenzillä tai kenelläkään muulla ollut enää moneen vuoteen mitään realistisia mahdollisuuksia riittäviin uudistuksiin romuttamatta koko järjestelmää.
Minulle tulee tästä jollain tapaa mieleen nyky-Suomi. Alexander Stubbin pätkäpääministeriys muistuttaa edellä kuvattua tilannetta. Uudistusmielinen ja hyvää tarkoittava¹, mutta kyvyttömän ja jäykän organisaation päämiehenä oleva poliittinen broileri kykenee vain katsomaan vierestä kun järjestelmä ympärillä menee alamäkeä.
Stubbia kritisoidaan nyt oikealta ja vasemmalta, mutta mielestäni sinänsä tarpeettomasti. Siinä kohtaa kun edeltäjä on koonnut ehkä kaikkien aikojen huonoimman hallituksen toteuttamaan typerää hallitusohjelmaansa, tekee sitä kolme vuotta ja lähtee kuin Costa Concordian kapteeni uppoavalta laivalta alle vuosi ennen vaaleja, niin hankala siinä on kenelläkään enää mitään tehdä. Minulta Stubb saa aivan hyvän arvosanan.
Jälkiviisaana voisi sanoa, että olisi nyt edes laittanut uudet vaalit syksylle, mutta jokainen voi kyllä siinä kohtaa mennä itseensä ja miettiä olisiko itse tehnyt niin, vai yrittänyt jotenkin vielä kääntää kurssia pois hiekkasärkältä.
Toisaalta tuntuu, että väliäpä tuolla vaikka uudet vaalit olisi jo pidetty. Ei minulla ole ihan hirveästi enää luottoa tähän järjestelmään. Ihmisille ei ole töitä, verot ovat korkeat ja kaikessa holhotaan. Sosiaaliturva on toisaalla liian pieni ja tulee vasta pitkän taistelun jälkeen, toisaalla taitava ”ammatipummi” voi saada itselleen erinomaisen kk-tilin pienellä kikkailulla. Yrittäjän näkökulmasta työllistäminen on kallista, verot nakertavat ja sääntely vaanii kaikkialla.
Virkamiehistön typeryydet menevät välillä jo Kafkan mielikuvituksen yli. Julkiset menot ovat karanneet käsistä, valtio velkaantuu ja vasemmiston mielestä kaikki ongelmat ratkeavat lisäämällä velkaantumista ja julkisia menoja. Kantona kaskessa on vielä perinteisen voimakas ay-liike, jolle ei riitä paperiteollisuuden, laivanvarustuksen ja savupiipputeollisuuden ajaminen Suomesta pois, vaan vielä pitää laittaa kaikessa muussakin hanttiin vähintäänkin laittamalla säännöllisesti satamat kiinni ja julkinen liikenne seis.
Poliitikot puhuvat yrittäjyydestä kuin natsit ihmeaseista. Wunderwaffet tulevat ja ratkaisevat kaikki talouden ongelmat. Biotalous, peliala ja muut ”uudet Nokiat” ovat visionäärien puheissa niitä tulevaisuuden ihmeitä, joilla Suomi lähtee taas nousuun, kunhan valtio ensin muutamalla miljardilla tukee.
Voin sanoa, ettei siinä kokonaisuudessa muutama pelifirma tai tukiaisilla aurinkopaneeleja kaamokseen rakentava innovaattori paljoa paina. Yhteiskunnan tulee olla sellainen, että alalla kuin alalla voi menestyä. Vain riittävän monipuolinen talous voi olla kestävä. Kokonaisuuden kannalta jokainen asentaja, kampaaja ja rekkamies ovat yhtä tärkeitä – ellei tärkeämpiä – kuin kulloisellakin hetkellä pinnalla olevat hittibisnekset.
Toisaalta kaiken tämän pessimismin keskellä on hyvä muistaa, että järjestelmän romahtaminen johti ainakin itäsaksalaisten kannalta parempaan lopputulokseen. Muurin kaatumista odotellessa voi ottaa sikäli vielä mallia itäsaksalaisista, että pakenee pakenee maasta. Viro on kuulemma aivan hyvä paikka olla ja yrittää, eikä Suomen rajalla ainakaan vielä ammuta lähtijöitä. Takaisin voi tulla sitten jälleenrakennuksen tueksi.
¹ Hyvää tarkoittavalla viittaan Stubbiin. Krenz sai vuonna 1997 vankilatuomion määräyksistään, joiden mukaan rajavartioiden oli ammuttava kaikki rajan yli länteen pyrkivät itäsaksalaiset. Mokoma kommunistipaska.
Päivitys 2017: Aivan perseestä oli myös Stubb. Turhaan puolustin.
Kommentoi