Ajatuksia liberalismista

Liberalismi on mielestäni hieno aate, jota kannatan avoimesti. Kyseessä on mielestäni myös varsin yksinkertainen aate, joka voidaan kiteyttää yhteen sanaan, nimittäin vapaus. Omalla kohdallani on käynyt niin, että täysin aatteettomana huomasin aina järkeillessäni tulleeni liberaaliin lopputulokseen. Minulle vapaus on ollut tärkeä arvo jo lapsena, ja ensimmäinen filosofinen ajatukseni oli, että omistan itseni eikä kukaan voi viedä minulta ajatuksiani. Myöhemmin huomasin, etten ole todellakaan ainoa joka näin on ajatellut.

Näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta liberalismi on niin monipuolinen ja monimutkainen käsite, että jo sen määrittely tuntuu olevan useimmille ylivoimaista. Tämä ei ole toisaalta mikään yllätys, sillä liberalismi pakottaa ihmisen ajattelemaan tuttuja asioita eri perspektiivistä. Kun tutut ja turvalliset ratkaisut yhteiskunnan ongelmiin määritellään vääriksi, syntyy automaattinen puolustusreaktio, mikä johtaa yleensä jonkinlaiseen olkinukkeen liberaalista, joka yrittää tehdä yhteiskunnasta sosiaalidarwinistisen anarkian.

Liberalismi onkin mielestäni kyseenalaistavan ihmisen aate. Olen huomannut, että se sopii erityisen hyvin luonnontieteellisen ajattelumallin omaavalle, sillä liberaalin ihmisen ei tarvitse perustaa näkökulmaansa kaksi tuhatta tai kaksi sataa vuotta sitten eläneen partasuun kirjoituksiin. Ainoa premissi on vapaus, jonka pohjalta henkilö voi faktojen mukaan järkeillä parhaan mahdollisen ratkaisun käsillä olevaan ongelmaan.

Liberalismi ei ole kuitenkaan automaattinen ratkaisu kaikkeen, minkä vuoksi pienemmän pahan periaatetta noudattaen voidaan päätyä pragmaattiseen ratkaisuun. Ihmisen ei kannata olla aatteellisesti lukkiutunut yhteen ratkaisuun, ja vaikka liberaali vaihtoehto on käytännössä aina paras, vaatii se usein niin suuria yhteiskunnallisia muutoksia, että ne ovat realiteettien johdosta käytännössä mahdottomia toteuttaa.

Tällainen asia on esimerkiksi maahanmuutto. Lähtökohtaisesti kannattaisin täysin avoimia rajoja, mutta se onnistuisi ainoastaan yhteiskunnassa, jossa ei ole minkäänlaista sosiaaliturvaa tai mitään muitakaan julkisin varoin rahoitettuja palveluita. En haluaisi romahduttaa koko suomalaista yhteiskuntaa enkä tahdo maahan syntyvän suurta ja syrjäytynyttä sosiaaliturvalla elävää maahanmuuttajien joukkoa. Pragmaattinen ratkaisu on siis aatteen vastainen mutta kahdesta pahasta selvästi pienempi. Sosiaaliturvan kannattaja joko vastustaa rajoittamatonta maahantuloa tai on ristiriitainen.

Toisaalta myös sosiaalituet ovat epäliberaali ilmiö, koska ne merkitsevät sitä, että jotkut saavat elää toisten kustannuksella näiltä suostumusta kysymättä. Minä en missään nimessä kannata pohjoismaista hyvinvointivaltiota sellaisena kuin se nyt on. Minun yhteiskunnassani valtion rooli olisi karsittu minimiin, mutta kuitenkin niin, että se tarjoaisi kansalaisille perusturvan ja palvelut. Perheen ja ystävien osuus olisi huomattavasti suurempi ihmisten jokapäiväisessä elämässä.

Minun Suomeni tarjoaa kansalaisille perustulon, joka maksetaan kaikille täysi-ikäisille saman suuruisena ja alaikäisille vähennettynä. Mitään muita sosiaalitukia ei olisi, mutta yksityisen vakuutuksen kautta voisi saada ansiosidonnaista työttömyysturvaa. Perustulo toteutettaisiin negatiivisen tuloveron mallilla niin, että jokainen työllä ansaittu euro kasvattaa käteen jäävää summaa. Tämän lisäksi minun Suomessani kansalaisilla on mahdollisuus terveydenhuoltoon ja opetukseen, jotka järjestäisi yksityinen sektori kuitenkin niin, että vähävaraisimmillakin siihen on mahdollisuus. Tarvitseeko erikseen mainita, ettei minun Suomessani olisi valtion monopoleja?

Mediassa puhutaan usein siitä, että monet johtavat suomalaiset poliitikot olisivat aatteiltaan liberaaleja, mutta suhtaudun siihen hyvin varauksella. Jostain syystä suomalaisiin on vahvasti juurtunut sosiaalidemokraattisen holhousvaltion aate, jota tuntuu olevan mahdoton kyseenalaistaa. Suomalainen ns. liberalismi onkin lähinnä sosiaalidemokratiaa, jossa homot ovat mukava juttu, mutta esimerkiksi sukupuolikiintiöissä, tiukassa holhouksessa tai puolet kansantuotteesta kuluttavassa julkisessa sektorissa ei nähdä mitään ongelmaa.

Liberalismissa on myös se hieno puoli, ettei se määrittele sitä, miten ajattelet ns. ”vapauden ulkopuolella”. Voin aivan suoraan myöntää olevani monella tapaa konservatiivinen. Perinteinen perhekäsitys, isänmaallisuus ja monet muut konservatiiviseksi mielletyt arvot ovat minulle läheisiä, mutta pieneen mieleenikään ei tulisi pakottaa niitä muille. En voisi ajatella, että minulla olisi oikeus vaatia muita elämään samoin kuin minä, mutta aivan samoin voi painua kuuseen se, jonka mielestä en saisi haaveilla kirkkohäistä, omakotitalosta ja pullia leipovasta vaimosta. Ihmisellä pitäisi olla täysi oikeus tavoitella onnea valitsemillaan tavoilla – kunhan ei sorra muita.