Häkkänen, tee nyt fiksusti

Viime vuoden lopulla silloinen Oikeus- ja työministeri Jari Lindström pyöräytti liikkeelle selvityksen ”uusista pelisäännöistä” pikavippiyhtiöiden toimintaan. Tämä hanke on luultavasti elänyt omaa elämäänsä virkamiesten parissa, vaikka ministeri on vaihtunut ja tällä viikolla oikeusministeri Antti Häkkänen kutsuikin koolle finanssialan ihmisiä pohtimaan positiivista luottorekisteriä (mikä on lähtökohtaisesti hyvä asia).

Häkkäsen motiiveista en tiedä, mutta Lindströmin selvityksen taustalla on Kilpailu- ja kuluttajaviraston marmatus kuluttajaluottojen koroista. Viraston lakimiehen mukaan todellinen vuosikorko luotoissa on yleisesti yli 100 prosenttia, joskus jopa yli 400 prosenttia. Lääkkeeksi tähän Kilpailu- ja kuluttajavirasto tarjosi korkokattoa.

Pikavippien tarkoitus on tarjota pääsääntöisesti lyhytaikaista luottoa nopeasti. Jokaisen olisi hyvä ymmärtää, että todellinen vuosikorko on väärä laskutapa tällaisessa tilanteessa.

Kuvitellaan, että fiktiivinen Joni tarvitsee nopeasti 500e vaikka maksaakseen moottoripyöräjengille velat tai ostaakseen uuden pesukoneen hajonneen tilalle. S-pankissa 5000 euron luottolimiitin avausmaksu on 150 euroa. Pienempiä vippejä pankista ei saa kuin luottokortilla, jonka hankkiminen taas kestää. Jos Joni maksaa velat takaisin parissa kuukaudessa, on ”todellinen vuosikorko” yli 800 prosenttia, vaikka todellinen kustannus lainalle lienee noin 30%. Pitäisikö S-pankki tuomita koronkiskonnasta?

Pikavippifirmasta vastaavan lyhytaikaisen lainan ottaa noin puolet halvemmalla ilman nostokuluja, mutta pitkällä maksuajalla vuosikorko on vastaavasti suurempi. Toisesta kannattaa ottaa vähän rahaa nopeaan tarpeeseen, toisesta enemmän rahaa pitkään tarpeeseen. Markkinatalous on siitä hieno, että se tarjoaa erilaisia palveluja erilaisiin tilanteisiin.

Jokaisen laskutaitoisen pitäisi ymmärtää todellisen vuosikoron käsitteen ongelmat, mutta virkamies ei tietenkään ajattele asiaa noin rationaalisesti. Virkamiehen näkökulmasta S-pankki hyvä, pikavippi paha. Erilaisilla korkokattovaatimuksilla pyritään suojelemaan kuluttajaa pahoilta lainaajilta, kun todellisuudessa varsinaiset ongelmat ovat aivan muualla kuin luoton tarjonnassa – kuten maksuhäiriöjärjestelmässä, positiivisen luottorekisterin puutteessa ja kohtuuttomissa oikeudenkäyntikuluissa.

Miksi ihmeessä pikavipit (tai pienlainat) ylipäänsä ovat jonkun Kilpailu- ja kuluttajaviraston valvonnassa, joka ei tunnu alaa kuitenkaan ymmärtävän? Eikö meillä ole Finanssivalvonta luottolaitoksia varten?

Jos ministeri Häkkänen sattuu tämän tekstin jostain bongaamaan, niin laitan kaiken varalta muutaman omasta mielestäni järkevän sääntelyehdotuksen, joka ei häiritse markkinoita liikaa, mutta auttaisi pienen ihmisen elämää todella paljon.

Aivan ensiksi tietysti kaikkien luottolaitosten pitäisi olla Finanssivalvonnan piirissä, eikä Kilpailu- ja kuluttajaviraston.

Jos korkokattoa ylipäänsä miettii, sen pitäisi olla sidottu toteutuneihin kuluihin, eikä ”todelliseen” vuosikorkoon, joka usein on nimensä vastaisesti lähinnä fiktiivinen. Ehdotan, että ”todelliseen vuosikorkoon” perustuvasta korkokatosta luovutaan ja korvataan se luoton kustannuskatolla.

Sovitaan, että minkään luoton kokonaiskustannus ei saa olla yli tiettyä rajaa nostetusta luotosta, esim. 100% (tarkka määrä vaatii vähän enemmän pohdintaa). Tähän sisältyvät korot, perintäkulut, oikeudenkäyntikulut ja kaikki muut mahdolliset maksut. On täysin käsittämätöntä, että sadan euron lainasta voi ihmiselle tulla maksettavaksi moninkertainen lasku, jossa suurin velkoja on valtio itse, eikä mikään pikavippifirma tai perintäyhtiö (tästä erikoisuudesta pitäisi varmaan kirjoittaa lisää myöhemmin).

Hintakaton lisäksi ylivelkaantuneella tulee olla mahdollisuus tehdä henkilökohtainen konkurssi. Tämä ei liity suoraan pikavippeihin, mutta on sen verran lähellä, että mainitsen sen kuitenkin. Konkurssimenettelyn täytyy olla sellainen, että henkilö realisoi omaisuutensa, vapautuu suurimmasta osasta velkojaan ja maksaa takaisin suunnitelman mukaisesti sen minkä järkevästi pystyy, jolloin edes osa alkuperäisestä pääomasta palautuu. Henkilökohtaisen konkurssin ohella tulisi olla myös muita, lievempiä velkajärjestelymahdollisuuksia erilaisiin tilanteisiin.

Edellä mainittujen lisäksi pitää mielestäni luoda positiivinen luottorekisteri ehkäisemään ylivelkaantumista ja osin korvaamaan nykyistä maksuhäiriöjärjestelmää joka on luultavasti saanut inspiraationsa Danten Jumalaisesta näytelmästä.

Positiivinen luottorekisteri on järjestelmä, jossa on tiedot henkilön velkaantumisesta ja maksukyvystä. Järjestelmän pitää olla sellainen, että se ei anna tarkkoja tietoja kyylättäväksi, vaan yleisen luottokelpoisuustason tai pisteytyksen, jonka mukaan luotonantaja määrittää, voiko asiakkaalle tarjota luottoa. Asiakastiedon mukaan tämä ei tietenkään ole tarpeellinen, koska kyseinen yritys myy itse vastaavaa palvelua lähestulkoon monopoliasemassa. Jokainen äänestäjä voi miettiä, onko muutaman yrityksen viranomaisen kaltainen toiminta ylipäänsä oikeusvaltion kannalta mielekästä.

Maksuhäiriöt eivät tulevaisuudessa tekisi ihmisestä spitaalista joka ei saa edes peruspalveluja hankittua, vaan ainoastaan alentaisivat merkittävästi luottokelpoisuustasoa, joka palautuisi joko pikkuhiljaa velan lyhentyessä tai nopeasti, jos maksuhäiriön aiheuttama velka on maksettu. Nykyisellään esimerkiksi konkurssin tehnyt yrittäjä kantaa leimaa 5 vuotta ja pahasti ylivelkaantuneella voi olla maksuhäiriömerkintä pahimmillaan jopa 15-20 vuotta, minkä aikana hänen elämänsä on tehty todella vaikeaksi.

Näillä muutamalla toimenpiteellä Häkkänen voisi jäädä historiaan pienen ihmisen auttajana, eikä ministerinä joka tappoi taas yhden toimialan Suomesta.