Henri HeikkinenBlogikirjoitukseni otsikolla ”V*tun köyhät” on runsaan positiivisen huomion ohella herättänyt laajaa tyrmistystä, viimeksi pari päivää sitten, kun joukko sosiaalityöalalla toimivia henkilöitä julkaisi yhteisessä blogissaan tekstin, joka oli otsikoitu ”Jumaliste, sanovat sosiaalityöntekijät”. Vastaukseni viipyi hieman, koska olin Slush 2013 -konferenssissa.
Ennen kuin käsittelen tuon varsinaisen tekstin, on sananen paikallaan tuosta yhteisblogista. Blogin nimi on ”Sosiaalityön tekijä – asiaa hyvinvointivaltion ytimestä ja sen liepeiltä”. Tämä on mielestäni tärkeä seikka huomata, koska se auttaa ymmärtämään kirjoittajien näkökulmaa ja suhtautumistapaa. Sosiaalityöntekijät ja alan tutkijat näkevät itsensä koko järjestelmän keskiössä, suorastaan ytimessä, ja he nostavat siitä tai sen tutkimisesta itse kuukausipalkkaa.
Näistä ja monista muistakin syistä, oli se tiedostettua tai ei, heidän omassa intressissään on pyrkiä pitämään huoli siitä, että järjestelmälle on riittävästi tarvitsijoita. Sosiaalityön ”tarpeen” täytyy säilyä ja kasvaa. Näin myös säilyy oikeutus järjestelmälle ja sen parissa toimivien kuukausipalkalle. Jos ihmiset yhtäkkiä alkaisivat pitää parempaa huolta läheisistään ja luonnollisten lähiyhteisöjen muodostamat turvaverkot nousisivat uudelleen siitä alennuksen tilasta, johon ne on viime vuosikymmeninä onnistuttu rapauttamaan, noista bloggareistakin muutama toimenkuvineen saattaisi päätyä kuntien tehtävien kevennyslistan kautta työmarkkinoiden käytettäväksi.
Tyypillistä yhteiskunnallisessa keskustelussa on kunkin alan asiantuntijoiden ja sellaisiksi identiteettinsä rakentaneiden pyrkimys fakkisokeuteen. Juuri sillä omalla alalla pitäisi kaikki valta antaa ”asiantuntijoille”. Sosiaaliala ei ole ainoa. Tämä koskee kaikkia aloja. Eikä vain ammattialoja vaan erilaisia eturyhmiä laajemminkin. Yksi yleisimmistä argumenteista keskusteluissa on, että ”päättävä taho X ei ymmärrä intressiryhmä Y:n arkea” tai ”päättävä taho X on vieraantunut eturyhmä Y:n elämästä”. Opiskelijajärjestöt varmasti mielellään kirjoittaisivat itse kaikki opiskelijoita koskevat lait. Sama koskee eläkeläisiä, koiranomistajia, työntekijä- ja työnantajajärjestöjä, poliiseja, juristeja, lääkäreitä, lista on loputon. Jotkut ovat onnistuneetkin, toiset paremmin kuin toiset. Työlainsäädännössä ei liikahda pilkkukaan ilman Hakaniemen siunausta.
Jos yleensä jotain asiaa pitää säännellä laeilla, aivan vihoviimeistä typeryyttä on antaa lain valmistelu intressiryhmien hoidettavaksi. Suomessa on korporaatioiden sopimuksella betonoitu mitä eriskummallisimpia järjestelmiä lainsäädäntöön. Yhtenä esimerkkinä tästä on vuorotteluvapaa, joka tutkimuksissakin todettiin epäonnistuneeksi siinä tarkoituksessa, jota varten se alun perin luotiin.
Julkisten varojen käyttö vaikkapa sosiaalityöhön on aivan liian arvokas ja kallis asia jätettäväksi pelkästään alalla toimivien ja siitä elantonsa saavien arvioitavaksi. Sama koskee kaikkea muutakin julkisten varojen käyttöä.
Tämän todettuani menen varsinaiseen aiheeseen eli ”Jumaliste, sanovat sosiaalityöntekijät” –tekstiin.
Luettuani tekstin useaan kertaan läpi ajatuksella en löytänyt siitä oikein mitään sellaista, missä olisi otettu kantaa niihin asioihin, joita oikeasti esitin omassa tekstissäni. Pikemminkin näyttää siltä, että asiantuntijatkaan eivät ole malttaneet olla rituaaliloukkaantumatta vaan ovat sujuvasti antaneet mennä samaa rataa suurten massojen mukana.
Kirjoittajat antavat ymmärtää, että olisin väittänyt kaiken köyhyyden olevan köyhien omaa syytä. Tällaista en ole esittänyt. Sen sijaan kyllä olen sitä mieltä ja väitän jopa faktaksi, että omat valinnat ja oma aikaansaamattomuus ovat köyhyyskeskustelussa tabuja, joihin koskemista vältetään mm. juuri nähdyn kaltaisen ulostemyrskyn pelossa.
En myöskään ole väittänyt, että Suomessa ei olisi lainkaan oikeaa kurjuutta ja hätää. Varmasti on. Esimerkiksi pitkäaikaissairailla ja muuten oikeasti toimintakyvyttömillä saattaa olla todella suuria vaikeuksia toimeentulon ja jokapäiväisistä asioista selviytymisen kanssa. Jos ja kun julkisen sektorin kautta tukitoimia ja apua annetaan, se pitää mielestäni aina kohdentaa suurimmassa tarpeessa oleville.
En myöskään ole väittänyt, että kaikilla olisi samanlaiset lähtökohdat elämässä pärjäämiseen ja menestymiseen. No ei tietenkään ole. Kirjoittajat itse luettelevat monenlaisia seikkoja, joilla on vaikutusta siihen, miten ihminen pärjää elämässään. He tunnistavat myös seikkoja, jotka aiheuttavat paineita ja vaikeuttavat elämää. Yksi heidän mainitsemansa tällainen vaikeuttava tekijä on yhteiskunta ja sen asettamat paineet. Sosiaalityöntekijät eivät voisi olla enempää oikeassa! Juuri tästä olen itsekin kirjoittanut lukuisia kertoja.
Yhteiskunta, oikeammin valtio, on se, joka määrittää pärjäämisen reunaehdot ja menestykseen vaadittavat suoritustasot. Mitä kummallisimpia poliitikkojen keksimiä kynnyksiä pitää pystyä ylittämään kelvatakseen työmarkkinoille, eivätkä nämä kynnykset välttämättä liity mitenkään henkilön omaan todelliseen osaamiseen, asenteeseen tai motivaatioon. Ympäristön odotukset ja paineet ovat usein heijastusta poliittisesti päätetyistä muotovaatimuksista ja pakonomaisesta pyrkimisestä niiden täyttämiseen. Kyse on sääntelystä ja sen asettamista vaatimuksista. Ne eivät ole mitään ”syrjäyttäviä piilorakenteita” vaan suoria lakiin perustuvia määräyksiä. Estämällä työhaluisia saamasta töitä valtio tosiasiassa syrjäyttää ihmisiä ja saattaa heidät sosiaalityön asiakkaiksi.
Seuraava lainaus sen sijaan osoittaa, että liikumme sosiaalityöntekijöiden kanssa sentään suunnilleen samassa maailmassa: ”KYLLÄ, joukkoon mahtuu myös niitä, joilla ei ole kiinnostusta yrittää, vapaamatkustajia löytyy aina. Emme kuitenkaan voi kaataa koko järjestelmää vapaamatkustajien takia!” Tämä on kohta, josta voimme joiltain osin olla samaa mieltä. Minähän tosin en ole ollut missään vaiheessa kaatamassa ”koko järjestelmää”, eli metsään menee tuokin syytös. Haluan rajata avun todellisessa tarpeessa oleville. Ei myöskään ole kestävää luoda järjestelmää, joka kohtelee kaikkia ihmisiä lähtökohtaisesti työkyvyttöminä moniongelmaisina. Kun nykyisen järjestelmän ilmeisistä ongelmakohdista keskustelu on nähtävästi jopa asiantuntijoille haasteellista, alkaa tuntua houkuttelevalta ajatus todella kaataa koko järjestelmä ja rakentaa se nollatilanteesta uusiksi.
Sosiaalityöntekijät valittavat tekstissään, miten yhteiskunnan ”turvaverkko” on ollut liian ”isosilmäinen” ja ”pettänyt reunoilta”. Tässä he unohtavat tarkastelevansa nimenomaan nykyisen mallin mukaista järjestelmää. Väitän, että millään määrärahalisäyksellä ei päästä tilanteeseen, jossa sosiaalityöllä kyetään poistamaan sosiaaliset ongelmat. Paljon parempi olisi poistaa nykyisestä järjestelmästä ne ominaisuudet, jotka estävät ihmisiä huolehtimasta itsestään ja toisistaan. Miten sitten todellisessa avun tarpeessa olevien auttamisesta huolehdittaisiin, jos nykyistä byrokraattista mallia ei olisi? Aihetta on käsitellyt ansiokkaasti mm. Pasi Matilainen omassa blogissaan: http://pasi.puheenvuoro.uusisuomi.fi/124531-sosiaaliturvasta-ja-hyvantekevaisyydesta
Sain köyhyyskirjoituksesta myös sellaista palautetta, että äitini pärjää pienellä eläkkeellään, koska isäni käy töissä ja saa aivan kohtalaista palkkaa. Tämä on sinänsä aiheellinen huomio, vaikka en ole toki yrittänyt mitenkään peitellä isäni työssäkäyntiä. Minusta siinä ei ole mitään erikoista, että perheen sisällä toisista huolehditaan kukin resurssiensa mukaan. Haluaisin, että opittaisiin nykyistä enemmän ajattelemaan läheisinä myös muita kuin samaan ruokakuntaan kuuluvia. Nykyään on liian paljon vallalla sellainen ajattelu, että ihmisen pitäisi pärjätä yksin (ja jos ei pärjää, niin valtion tuella yksin). Lähimmäisvastuun piiriä pitäisi tuntuvasti laajentaa nykyisestä. Minusta ei ole mitään väärää siinä, että pyytää tarvitessaan apua sukulaisilta, kavereilta tai muilta tutuilta. Itsekin olen niin tehnyt, tulen vastakin tekemään ja myös aina voidessani olen tarjonnut muille apua. Tukeutuminen omiin lähiyhteisöihin, joilla on nimet ja naamat, tuntuu minusta oikeammalta kuin ajatus siitä, että menisin kysymään valtiolta, voisiko se ottaa tuntemattomilta tukun rahaa ja antaa sen minulle, kun nyt ei ole massissa tarpeeksi pitoa.
Kommentoi