Henri HeikkinenVaalien alla on monessa yhteydessä, varsinkin täällä Oulussa otettu esiin korkea nuorisotyöttömyys. Ongelma on todellinen, sillä Oulu on saanut kantaa jo useamman vuoden kyseenalaista kunniaa maan pahimman nuorisotyöttömyyden tyyssijana.
Ei ole sellaista vaalitilaisuutta, etteikö joku ottaisi esiin tämän ongelman. Viimeksi tänään eräs vasemmistolainen vaati Kauppakamarin järjestämässä tilaisuudessa, että yritykset lähtisivät mukaan ”talkoisiin” ja palkkaisivat lisää nuoria.
Pohjois-Pohjanmaan TE-keskuksen selvityksen mukaan tärkeimmät syyt tilanteeseen ovat nuorten tulomuutto, syntyvyys ja ”liian vähän mahdollisuuksia tarjoavat työmarkkinat”. Selitys on täyttä potaskaa, sillä työttömyys johtuu vain ja ainoastaan valtion ja AY-liikkeiden toiminnasta.
Suomalaisen yhteiskunnan ongelma on nimenomaan se, että aina jonkun muun pitäisi tehdä. Hyvinvointivaltion ominaispiirteeseen kuuluu se, että jotain asiaa säännellään, siitä tulee ongelmia ja niihin ongelmiin yritetään puuttua joko jakamalla lisää rahaa tai sääntelemällä enemmän, mikä tuottaa jälleen uusia ongelmia.
Nuoriso- ja muunkin työttömyyden ratkaisut eivät löydy siitä, että ”osallistutaan talkoisiin”, tai että yhteiskunta tekisi asialle jotain. Väärin! Valtio ei pysty luomaan aitoa työn kysyntää vaan ainoastaan tuhoamaan. Kyse on lähinnä siitä paljonko tuhotaan. Yhteiskunnan pitäisikin tehdä huomattavasti vähemmän, jotta ongelma saataisiin ratkaistua.
Kalle Isokallio ansiokkaasti selitti omassa blogissaan ongelman ytimen. Erilaisten pakollisten maksujen vuoksi 1 600 euroa kuussa tienaavan nuoren työpanoksesta on yrityksen saatava vähintään sen 3200 euroa tuottoa. Tällä työnantaja ei saa vielä mitään muuta kuin työllistämisen ilon.
Tästä 1600 euron tulosta nuorelle jää käteen sen 1300 euroa, julkinen puoli nettoaa 1700 euroa. Alahuuli alkaa väpättämään kun miettii paljonko tästä 1300 euron nettopalkasta vielä kilahtelee julkiselle puolelle erilaisten verojen ja maksujen muodossa.
Ainoa ratkaisu tähän ongelmaan on julkisen puolen menojen merkittävä supistaminen. Siitä ei pääse yhtään mihinkään. Verot ja veroluontoiset maksut vaikuttavat työllisyyteen yleisesti, mutta eivät ole kuitenkaan ainoa ongelma.
Toinen haaste on koulutus. Saa kai sitä valittaa akateemisesta työttömyydestä jos Suomessa opiskellaan käsittämättömät määrät aloilla, joille ei ole mitään realistista kysyntää.
Löysin tilaston vuodelta 2004, jonka mukaan esimerkiksi humanisteja opiskeli lähes 27 000, yhteiskuntatieteilijöitä 17 600 ja teologejakin lähes kolme tuhatta. Nämä ovat vain yliopistokoulutuksen lukuja – myös ammattikorkeakoulussa piilee pommi.
Koulutus pitäisi järjestää puhtaasti kysynnän mukaan. Kaiken ei tarvitse olla kaupallisen kysynnän mukaan, sillä myös humanisteja tarvitaan, mutta myös julkisen puolen taholta voitaisiin realistisesti arvioida monelleko muinaiskirkkoslaavin tohtorille löytyy koulustusta vastaava työpaikka.
Onneksi fiksuimmat osaavat hankkia töitä myös oman alansa ulkopuolelta, esimerkiksi eduskunnasta, mutta ongelma on silti todellinen. On turha käyttää yhteiskunnan resursseja korkeakoulutukseen jos lopputuloksena on vain vihaisia työttömiä nuoria.
Korkeakoulutuksen lisäksi typeryyttä piilee myös ammatillisessa koulutuksessa. Kolme vuotta on useimmille aloille aivan liian pitkä aika! Suurimman osan ammatillisen koulutuksen ”vaativista” töistä voi normaali henkilö oppia ihan ”mestari-kisälli” –periaatteella suoraan työelämässä.
Alakohtaisia poikkeuksia toki on, mutta ne kannattaa ottaa erikseen, eikä tehdä tasapäistävää mallia tähänkin. Lyhentämällä ammatillista koulutusta saadaan ihmisiä nopeammin työelämään, mikä vaikuttaa myös työuraa pidentävästi.
Kolmas ongelma piilee sosiaaliturvassa. Olen käsitellyt aihetta laajemmin kirjoituksessani ”oodi perustulolle”, mutta lyhyesti sanottuna nykyinen sosiaaliturvan malli ei ole suotuisa nuorille tyypillisille pätkä- ja osa-aikatöille.
Opintotuki sallii osa-aikatyön teon, jota opiskelijat ovatkin ahkerasti käyttäneet hyväkseen (ja monet maksavat siitä hyvästä tukiaan takaisin), mutta muuten henkilön on käytännössä pakko löytää kokopäivätöitä kyetäkseen nousemaan sohvalta.
On liian helppo maata kotona pelaamassa pleikkaria ja tähän on turha tuoda mitään köyhä yh-äiti –argumenttia, sillä puhun nyt nuorista sinkuista. Lapsiperheiden tilanne on luonnollisesti toinen. Ratkaisuksi tähän tarjoaisin perustulomallia, mutta niin kauan kuin se ei toteudu, tulisi nämä ongelmat edes jollain tavalla huomioida sosiaaliturvassa.
Neljäs muttei vähäisin haaste on sääntely. Erilaiset tutkintovaatimukset aloilla, joissa se ei olisi välttämätöntä, useat monopolit ja luvanvaraiset ammatit ovat haitaksi taloudelle ja työllistymiselle. En tietenkään tarkoita, että esimerkiksi lääkärinä voisi olla kuka tahansa, mutta uskoakseni normaaliälyllä varustettu lukija ymmärtää mitä tarkoitan.
Sääntelyn ongelmaan kuuluvat myös yleissitovat työehtosopimukset, joiden usein korkeatkin vaatimukset käytännössä jättävät pois töistä kaikki ne, jotka eivät ole riittävän tuottavia. Suomeksi sanottuna nimenomaan kokemattomilla nuorilla ja työkyvyltään heikentyneillä on vaikea löytää töitä, koska työnantajalle siitä on liikaa vaivaa ja kustannuksia työntekijän tuottoon nähden.
Lienee turha toivo, että ammattiliitot tunnustaisivat ainoastaan haittaavansa ihmisten työllistämistä, mutta eihän se toisaalta heidän ongelmansa ole. Ammattiliitot ajavat niiden asiaa, jotka kaikista sääntelyistä ja työehdoista huolimatta ovat kyenneet löytämään työpaikan. Muille on aivan sama.
Työllistäminen ei ole mitään rakettitiedettä, aivan tavallisella maalaisjärjellä pääsee jo pitkälle. Jostain syystä Suomessa on kuitenkin lukkiuduttu tiettyihin toimintamalleihin ja tietynlaiseen ajattelutapaan, joka estää aidosti vaikuttavien ratkaisujen teon. Erilaiset tempputyöllistämisen toimenpiteet otetaan kyllä hanakasti käyttöön, kunhan veronmaksajat ne kustantavat.
Mitä todennäköisimmin minäkin vain huudan tuuleen jälleen kerran, mutta ei tarvitse tulla väittämään etteikö nuorisotyöttömyyteen olisi olemassa ratkaisuja – ne vain eivät tunnu kelpaavan.
Kommentoi