Henri HeikkinenVuonna 2005 olin töissä Sinisalo –nimisessä yrityksessä. Palkka juoksi, työ oli leppoisaa eikä työyhteisössäkään ollut valittamista. Kesällä sisäinen kommunistini kuitenkin heräsi ja kyseenalaisti, miksi tarjoan työtäni kapitalistille, kun voisin omistaa tuotantovälineet eli aivoni itse ja myydä osaamista parempaan hintaan oman yritykseni kautta.
Saman vuoden syksyllä perustin ystäväni kanssa ensimmäisen yritykseni, ja taytyy sanoa, että olo oli kuin kuninkaalla. Sain tehdä töitä kotona, valita itse työaikani, opiskelu työn ohella onnistui ja työstä jäi jopa hieman rahaa käteen. En missään vaiheessa oikeastaan tienannut enempää kuin päivätöissä, mutta työ oli mieleistä eikä kukaan määräillyt. Yrittäjyys sopi minulle.
Ensimmäinen vuosi meni leppoisasti, mutta valitettavasti ahneus iski minuunkin.
Lähdimme laajentamaan yritystä vailla varsinaista liiketoimintaosaamista. Lopputuloksena oli, ettei myynti kasvanut samassa suhteessa kulujen kanssa ja vuosi 2007 oli yhtä helvettiä. Rahaa ei tullut, mutta laskut ja asuntolaina juoksivat. Jos olen joskus ollut masentunut tai lähellä sitä, se oli kesällä 2007, kun tilanne oli tiukimmillaan.
Ainoa sosiaaliturva oli opintotuki ja siihen liittyvä opintolaina. Mikäli en olisi ollut samalla opiskelija, olisin luultavasti jäänyt täysin vaille toimeentuloa.
Syksyllä 2007 minulle tuli tilaisuus vaihtaa alaa ja tartuin siihen. Aikaisemmista kokemuksista huolimatta perustin uuden yrityksen, pelifirma Pixolane Oy:n ja yhtiökumppanini jatkoi muille teille. Pixolanella ei aluksi ollut rahoitusta, minkä vuoksi palkkaa ei tullut ensimmäiseen yhdeksään kuukauteen.
Toivo paremmasta kuitenkin innosti tekemään, ja kesällä 2008 alkoi jo palkkaa tulla, itse asiassa siinä määrin, että pari vuotta myöhemmin Kansaneläkelaitos muistutti minua karhuamalla kaikki 2008 keväällä nostamani opintotuet ja asumistuet takaisin.
Nyt pari vuotta myöhemmin Pixolanen tilanne on kohtuullisen vakaa, vaikka mitään huippumenestystä ei ole tullut, mutta palkka on onneksi juossut ja olen joten kuten pysynyt laskupinon perässä. Seuraava talvi näyttää, jatkuuko tämä puuhailu vai joudunko taas vaihtamaan alaa.
Omasta yrittäjätaustastani minut inspiroi kertomaan opetusministeri Henna Virkkunen, joka patisteli hiljattain korkeakoulutettuja ryhtymään yrittäjiksi. Hänen mielestään korkeakoulutettuja yrittäjiä tarvitaan siksi, että heillä olisi halua ja tietämystä, jota tarvitaan yrityksen kasvattamiseen. Keinoiksi opetusministeri esittää, ehkä jo virankin puolesta, koulutusta, sekä yritysten ja oppilaitosten välistä yhteistyötä.
Minä en tässäkään asiassa usko koulutuksen kaikkivoipaisuuteen. Olen sitä mieltä, että kuten homous, myös into yrittäjyyteen on synnynnäinen piirre, joka ei tartu saunassa eikä lähde lapsesta hakkaamalla. Yrityksiä syntyy ja on aina syntynyt ympäri maailman läpi ihmiskunnan historian. Se, miten näitä synnynnäisiä viettejä toteutetaan, ei mielestäni ole kiinni siitä, mitä kouluissa opetetaan tai tehdään, vaan yhteiskunnan yleisestä suhtautumisesta ja tarjoutuvista mahdollisuuksista.
Parasta, mitä koulu voi tehdä, on ohjata lapsia ja nuoria käyttämään omaa päätään ja tekemään tosiasioihin ja loogiseen päättelyyn perustuvia johtopäätöksiä havainnoistaan sekä kantamaan itse vastuuta omista valinnoistaan. Nämä ovat yrittäjän ja kenen tahansa kansalaisen ehkä tärkeimmät yleiset valmiudet.
Edellinen lama kohteli erityisen kovasti pienyrittäjiä. Kuuleman mukaan tuhannet yrittäjät tekivät itsemurhia tai syrjäytyivät jouduttuaan osin ilman omaa syytään vuosikymmenien velkavankeuteen. Tällaiset kokemukset perheessä ja lähipiirissä eivät varmasti kannusta jälkipolvia yrittäjyyteen, vaikkakin voimakkaan yrittäjyysvietin periytyessä vanhempien kovat kokemukset vain innostavat yrittämään kovemmin.
Lainsäädännön pitäisi kuitenkin olla sellainen, ettei riskin ottanut ja epäonnistunut ole lopun ikäänsä hylkiö. Murhasta selviää nopeammin kuin konkurssista, 15 vuoden velkavankeutta ei toivo kenellekään. Meillä pitäisikin olla malli henkilökohtaisesta konkurssista. Epäonnistumisen ei pitäisi olla rikollista, vaan ennen konkurssia hankitun varallisuuden menetettyään pitäisi ihmisellä olla mahdollisuus uuteen elämään.
Yrittämisessä on kuitenkin viime kädessä kysymys siitä, että otetaan vastuu omasta ja vielä työntekijöiden elämästä. Vastuunkantajia on harvassa, ja se johtuu mielestäni pohjoismaisesta hyvinvointikulttuuristamme. Yhteiskunnan yrityspalveluiden päätoimenkuvana tuntuu olevan erilaisten avustusten ja tukien hakemisen opastaminen yrittäjälle. Uuden suomalaisen yrittäjän ensimmäinen kysymys tuntuukin olevan se, miten paljon hän saa tukea toiminnalleen.
Kun yrittäjällä on jatkuva uhka elämän ja perheen tuhoavasta epäonnistumisesta, ei ole mikään ihme, ettei riskinotto houkuta, jolloin valtion turvalliset ja hyväpalkkaiset virat houkuttelevat yhä useampia. Miksi akateeminen henkilö, jolla on hyväpalkkainen ura oikeastaan turvattuna riskeeraisi kaiken? Ainoastaan ne pahiten mielenvikaiset, jotka eivät ymmärrä suunnatonta riskiä lähtevät sisäisen kutsumuksen vetämänä yrittäjiksi. Heikomman vietin omaava henkilö harkitsee kahdesti ja menee valtion virkaan.
Ehkä parasta yrittäjyydessä on se, että jos menestyt, olet ihmisenä heti pedofiilista seuraava. Kansan syvät rivit pitävät ”raharikkaiden” yrittäjien verotusta liian kevyenä, ja tyhmät puolueet kuorossa tarjoavat veronkorotuksia. Kusipää se vain Ferrarilla ajelee, kun vanhusten hoitoon ei riitä rahaa. Todellisuudessa hyvin, hyvin, hyvin harva yrittäjä saa täällä kunnollisen toimeentulon itselleen luovuudella, hyvällä onnella ja erittäin kovalla työllä.
Yrityksen alkutaival menee raataessa päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen, yleensä pitkiä aikoja ilman lomaa. Hankala sitä on kenellekään suositella.
Haavekuva vaurastumisesta on kuitenkin useimmille se keskeinen motivaattori yrittäjänä toimimiseen. Jos valtio vie älyttömillä rajoituksillaan ja kohtuuttomilla vaatimuksillaan viimeisenkin realistisen pohjan siltä haavekuvalta, on turha odottaa, että uusia yrittäjäsukupolvia enää nousisi.
Yrittäjyyden kenties suurimpana esteenä, valtion asettamien suoranaisten esteiden lisäksi, on vallitseva ajattelutapa, jonka mukaan ihmisille on ”tarjottava mahdollisuuksia”. Niin kauan kuin suurin osa ihmisistä vain istuu odottamassa, että mahdollisuuksia tullaan heille ”tarjoamaan” – jonkun muun kustannuksella tietenkin – he eivät opi luomaan mahdollisuuksiaan itse eivätkä havaitsemaan tilaisuuksia saati tarttumaan sellaisiin.
Yliopistossa on myöhäistä opettaa ihmistä yrittäjäksi, jos hänet on lapsesta asti valmennettu siihen, että hänellä on kyseenalaistamaton oikeus vaatia muiden silottama valmis polku eteensä asiassa kuin asiassa.
Vaaditaan oikeasti sukupolvien ajan oikeita päätöksiä ja tekoja, jotta yrittämisestä tulisi todellinen vaihtoehto yhä useammalle.
Yrittäjille tulisi mahdollistaa sujuva sosiaaliturva ja tehdä mahdolliseksi myös henkilökohtainen konkurssi. Menestymisestä ei tulisi kohtuuttomasti rankaista, vaan kannustaa sijoittamaan voittoja eteenpäin. Näillä eväillä Virkkusen toivoma akateeminen yrittäjyys lisääntyy, eikä sillä, että yliopistolla luetaan Ely-keskuksen esitteestä, mitä tukia yrittäjä voi saada.
Kommentoi