YLE halki, poikki ja pinoon

Kokoomusnuorten tavoiteohjelman linjaukset ovat nostatelleet kulmakarvoja ympäri maan. Yksi keskustelua herättänyt tavoite on Yleisradion pilkkominen osiin ja myyminen eniten tarjoavalle. Myös Ylen hallituksen puheenjohtaja Kari Neilimon mukaan tulee Yle luultavasti pilkkoa osiin, myydä sen omaisuutta, vähentää henkilöstöä ja tuottaa ohjelmia enemmän alihankintana.

Moni sellainen, joka on muista kokoomusnuorten tavoitteista ollut samoilla linjoilla ei ole voinut tätä hyväksyä. Tavoite itsessään ei tänä päivänä ole poliittisesti realistinen ja ymmärrämme sen itsekin aivan täysin. Realistina olen iloinen jos Ylestä saadaan edes turhat rönsyt leikattua pois, jolloin tarvittavan rahoituksenkin määrä vähenisi.

Mielestäni myös idealistisia tavoitteita saa olla, varsinkin jos ne kykenee perustelemaan edes jollain tasolla. Koitan tässä tuoda esiin muutamia näkökulmia oman kantamme puolesta ja toivon, että kommenteissa pääsisimme jonkinlaiseen keskusteluun. Riittävän hyvällä argumentoinnilla voin kyllä vaihtaa mielipidettäni, toivottavasti myös te lukijat ajattelette samoin.

Monet vapaankin markkinatalouden kannattajat näkevät median jonkinlaisena poikkeuksena ideaaliin. Ensimmäisenä argumenttina on yleensä se, että Yleisradioa vastustavien kulttuurillinen sivistys rajoittuu lähinnä räjähdyksiä ja silikonia sisältäviin elokuviin, jolloin Ylen tuotanto ei juuri puhuttele.

Sen ohella, että brassailisin omalla ”sivistykselläni”, kulttuurin tuntemuksellani ja klassisen musiikin kuuntelullani tai kehuisin sillä, että asiaa pontevasti ajanut Wille Rydman on säveltänyt oman sinfoniansa ja on yksi epäpopuläärin korkeakulttuurin ylimpiä ystäviä, voin tuoda pöytään myös mielestäni aivan valideja argumentteja.

Median sisällöntuotanto on markkina siinä missä kaikki muutkin. Nykyisellään Yleisradio julkisella rahoituksellaan täyttää kulttuuri- ja asiaohjelmien markkinaraon. Tällä sektorilla jaettava kakku on pieni, jonka vuoksi kaupallisten toimijoiden ei kannata lähteä kilpailemaan epäreilulla kentällä ja katsojan silmään näyttää siltä, että kaupallinen tuotanto on vain ”roskaa”.

Kysyntä on kuitenkin olemassa ja mikäli Yleisradio ei tätä tuotantoa julkisella rahoituksella tarjoaisi sen tekisi joku muu, koska tällöin se voisi olla kaupallisesti kannattavaa. Vaikka Ylen ”laatutuotanto” on kaikille avoinna, ei sitä kuitenkaan katso kuin se sama yleisö, joka etsisi sen käsiinsä jos sitä tulisi muualta kuin Yleisradiosta.

Esimerkiksi tietokonepeleistä varmasti se 90% on niinsanottua ”populaariroskaa”, toimintaa ja isoja aseita koska 90% maksavasta yleisöstä kaipaa juuri sitä. Maksavalle yleisölle löytyy myös tälläkin viihteen saralla pieneen yleisöön vetoavaa ”vaativampaa” tuotantoa. Sama periaate toimii myös kirjallisuudessa, josta löytyy taiteellisia tai poliittisesti kantaaottavia teoksia, vaikkeivat ne komeilekaan myyntitilastojen kärjessä. On siis harhaa väittää, että kulttuuri- ja ajankohtaistuotanto loppuisi, koska sille kysyntää kuitenkin on ja kysyntään aina joku vastaa.

Toinen argumentti voisi olla taloudellinen tasa-arvo. Minulle sanottiin, että Yleisradion tuotantoa korvaavat laatumediat olisivat kalliita, eivätkä kaikkien tavoitettavissa. Eli toisinsanoen vain hyvin toimeentulevat voisivat nauttia muusta kuin Big Brothereista. Mielestäni tämä ei pidä lainkaan paikkaansa, sillä television maksukanava on halvimmillaan alle 10 euroa kuukaudessa. Nykyinen tv-lupa on kaksinkertainen siihen nähden, eikä siihen saa mitään opiskelija-alennuksia.

Kaupallinen ”laatukanava” voi edes yrittää kattaa osan tuotannosta mainoksilla, jolloin mahdollinen kk-maksu jäisi alhaisemmaksi. Lisäksi Internet ja sen myötä IPTV mahdollistavat edullisen levityskanavan niille, jotka eivät saa omia tuotoksiaan ”valtakunnanverkkoon”. Näin pienemmällekin yleisölle voidaan kohdentaa tuotantoa, joka on kuitenkin kaikkien saatavilla ympäri maailman. Median käsite ei ole enää sama kuin vielä pari vuosikymmentä sitten.

Kolmas argumentti Yleisradion yksityistämistä vastaan voisi olla poliittinen. Se, että median tehtävä on olla niin poliittisen kuin taloudellisenkin vallan vahtikoira. Mikäli kaikki suuret mediat olisivat kaupallisia, niin suuret mainostajat vaikuttaisivat niiden ohjelmasisältöihin. Vaikka tällä hetkellä yksityinen uutistarjonta Suomessa on verrattain hyvää, lähinnä siksi, että kaikki kopioivat uutisensa pääosin samoista lähteistä ei ole lainkaan mahdotonta, että ilman Yleä jokin kanava voisi tarjoilla uutisina syötettyä propagandaa kaupallisin intressein. Vapailla tiedonvälitysmarkkinoilla kuitenkin vedättäjä menettäisi nopeasti uskottavuutensa ja sen myötä asiakkaansa.

Teoreettinen ongelma siinä kuitenkin on, mutta sen realisoitumiseksi nykyisten kaupallisten toimijoiden pitäisi aika radikaalisti muuttaa linjaansa ”päin persettä”, ja minun on aika vaikea uskoa, että näin yhtäkkiä kävisi Ylen poistuessa markkinoilta.

Joku voisi olla myös huolissaan siitä, että äänensä saa kuuluviin ainoastaan se, jolla on rahaa. Erästä blogistia lainaten: ”…kun punaviherpunkkareille sitä [rahaa] ei kukaan täyspäinen anna äyriäkään, tarvitaan julkisrahoitteista tiedonvälitystä, jotta politiikan tekeminen ei rajoitu suurten rahojen pyörittelijöiden tehtäväksi”.

Pidän tätä itse ehkä merkittävimpänä argumenttina Yleisradiosta vapaata tiedonvälitystä vastaan. Tiukalla monopolilainsäädännöllä voidaan kyllä estää se, ettei kaikki mediavalta pääse keskittymään yhden Berlusconin taakse. Samoin myös kaupallinen media voi toimia taloudellisen vallan vahtikoirana, olihan Hannu Karpokin MTV3:n leivissä.

En myöskään pidä Yleisradiota kovin ideaalina toimijana puolueettomuuden saralla. Väkisin tulee mieleen takavuosien varsin avoin vasemmistolaisuus, esimerkiksi tämän videon (http://www.youtube.com/watch?v=6-6YxLDiZ4M) muodossa. Yleensäkin ajatus valtion omistamasta tiedotusvälineestä sananvapauden ja tasapuolisen tiedonvälityksen takaajana on suunnilleen yhtä järkevä kuin 1900-luvun alussa Venäjällä esiintynyt ajatus, jonka mukaan vallankumous pitäisi tehdä keisarin johdolla.

Kun kaupallinen Uusi Suomikin otti kolumnistikseen tunnetun ”omalla tavallaan ajattelevan” Akuliina Saarikosken on hankala väittää, etteikö myös ”punaviherpunkkari” saisi ääntään kuuluviin ilman Yleisradion tuottamaa julkista palvelua. Vaikkakin kyseinen henkilö taisi alunperin päästä mediaan suhteillaan Yleisradioon, mutta aivan samoin hänen isänsä olisi voinut olla töissä Alma Mediassa.

Yhteisten asioiden seuraaminen ja sille edellytysten luominen on tietenkin tärkeää, mutta onko rahan kerääminen ihmisiltä julkista palvelua varten juuri sitä? Me emme elä enää 1900 –luvulla, eikä media rajoitu lehtiin, radioon ja televisioon. Media on tässä näin ja sinä katsot sitä juuri nyt. Minun mielestäni perinteinen media on degeneroivaa, sillä siihen ei voi millään tavalla osallistua. Sitä ainoastaan katsotaan ja sen antama informaatio otetaan annettuna. Nyt juuri sinulla on mahdollisuus osallistua yhteisiin asioihin esimerkiksi kommentoimalla tähän blogiini.