Uusvanhoja innovaatioita perhepolitiikkaan

Kokoomuksen nuorten liiton puheenjohtaja Wille Rydman kirjoitti tänään blogiinsa siitä, miten monet aiemmin yksilöille kuuluneet eettiset velvoitteet huolehtia lähimmäisistä kuuluvat nykyisin julkisen vallan tehtäviin. Olen itse ollut pitkään sitä mieltä, että sosiaalidemokraattisen hyvinvointivaltion sivutuotteena tuleva laitostuminen aiheuttaa lähinnä pahoinvointia ja uudenlaisia sosiaalisia ongelmia.

Vuonna 2008 kirjoittamassani ”Vanhukset, nuo vanhainkodin ongelmajätteet” päivittelin vanhusten arvotonta elämää laitoksissa. Silloin ajattelin vielä sitä, miten vanhusten oloja näissä laitoksissa voisi parantaa. Nyt olen entistä enemmän sitä mieltä, ettei ihmisten tulisi missään nimessä joutua viettämään elämänsä ehtoopuolta yhteiskunnan loppusijoituspaikoissa.

Mielestäni on hauskaa, miten ultrakonservatiivi Wille ja minä tulemme lähes aina samaan lopputulokseen, tosin usein eri lähtökohdista ja erilaisen päättelyketjun kautta. Myös perustelut ovat yleensä erilaiset. Willen tämänpäiväinen pohdinta oli kuitenkin kuin suoraan omasta kynästäni, ja minun oli pakko pyytää lupa julkaista teksti myös täällä.  

Uusvanhoja innovaatioita perhepolitiikkaan – Wille Rydman

Nykyaikaiselle mielikuvapolitikoinnille ominaista on se, että poliitikot puhuvat yhä enemmän sellaisista kysymyksistä, joilla ei ole varsinaisesti mitään tekemistä politiikan kanssa tai joihin ei politiikan keinoin voi juuri vaikuttaa. Tyypillinen esimerkki tästä on SDP:n julistautuminen uuden puoluesihteerinsä suulla “rakkauden puolueeksi”.

Esimerkkejä löytyisi muistakin puolueista. Politiikan väistämätön teknokraattinen olemus pyritään verhoamaan muutamiin vastaansanomattoman myönteisiin käsitteisiin, jotka yleensä liittyvät ihmisen henkilökohtaiseen tunne-elämään ja ovat siten käytännön politiikan ulkopuolella.

Tällainen poliittinen mielikuvamarkkinointi saattaa olla kuitenkin myös seurausta toisesta ilmiöstä, jota Suomessa ja Pohjoismaissa yleensäkin on rakennettu koko sotien jälkeisen ajan.

Julkisen sektorin tehtävien jatkuvan kasvamisen myötä yksilöt on enenevässä määrin ehdollistettu sille, että monet aiemmin yksilölle kuuluneet eettiset velvoitteet huolehtia lähimmäisistä kuuluvatkin nykyisin julkisen vallan tehtäviin. Ehkä tätä taustaa vasten on luonnollista, että julkista valtaa edustavat instituutiot ja etenkin puolueet ovat ottaneet agendalleen myös sellaisia ilmiöitä, jotka aiemmin ovat kuuluneet yksilöiden välisen sosiaalisen kanssakäymisen piiriin (kuten rakkaus SDP:n tapauksessa).

Pohjoismainen hyvinvointivaltio – mitä me sillä sitten ikinä haluammekaan ymmärtää – on muodostunut keskeisiltä ominaisuuksiltaan nimenomaan laitosvaltioksi. Kuljemme kehdosta hautaan erilaisten laitosten läpi – etupäässä julkisin varoin rahoitettujen sellaisten. Päiväkodista vanhainkotiin olemme erilaisten hoivalaitosten varassa.

Niiden silmissä, joille laitostettu elämänkaari on muodostunut itsestäänselvyydeksi, olen todennäköisesti radikaali, kun sanon, että se on kertakaikkisen luonnoton. Sillä se on.

Ilman mittavia tulonsiirtoja ja massiivista julkista valtaa me emme voisi ylläpitää tällaista järjestelmää. Emmekä voi pitää loputtomiin niiden kanssakaan, kuten väestön vanhetessa ja taloudellisen kriisin seuratessa toistaan on yhä ilmeisemmäksi käymässä.

Ei kuitenkaan tarvitse mennä kovinkaan monta vuosikymmentä taaksepäin, kun asiat olivat toisin.

Maatalousyhteiskunta ei tuntenut kunnallista päivähoitoa eikä sen paremmin vanhainkotiakaan. Suvut asuivat samoissa maataloissa ja perhekäsitys ylitti sukupolvirajat. Tällaisesta sukupolvet ylittävästä perheestä ja yhteisasumisesta oli mittavia synergiaetuja: kun työikäiset olivat pellolla, saattoi pienimmät lapset jättää isovanhempien hoteisiin.

Isovanhempien tukena puolestaan oli joukko nuorempia ja paremmassa kunnossa olevia sukulaisia. Puhumattakaan sosiaalisista eduista: tällaisessa perhemallissa ja yhteisasumisessa tuskin voitiin puhua vanhusten yksinäisyydestä tai syrjäytymisestä.

Onko tällainen malli täysin vanhentunut ja aikansa elänyt? Monen modernien perhekäsitysten tai perhekäsittämättömyyksien nimiin vannovan mielestä varmasti kyllä.

Minun nähdäkseni tästä luonnollisimmasta ja luonnonmukaisimmasta perhemallista voitaisiin kuitenkin ammentaa innovaatioita myös kaupungistuneen yhteiskunnan sosiaalipulmien ratkaisuun.

On totta, ettei ketään voida eikä pidä pakottaa asumaan tietynlaisen perhemallin mukaisesti. Toinen asia kuitenkin on, että mikäli tietynlainen perherakenne voi tuottaa yhteiskunnalle sekä taloudellisia säästöjä että sosiaalisia etuja, on yleisen edun mukaista kannustaa ihmisiä ratkaisemaan asumis- ja perhesuhteensa sen mukaisesti.

Tähän voidaan kannustaa sekä edellytyksiä luomalla että erityisillä kannustimilla.

Ensimmäisenä haasteena uudenlaisten suurperheiden syntymiselle on urbaani kaupunkiympäristö. Maatalousyhteiskunnassa oli luonnollista, että sukupolvet asuivat samoissa taloissa, joissa oli asuttu ehkä jo vuosisatojen ajan. Kerrostaloympäristössä tämä on huomattavasti haasteellisempaa, vaikka tuttavapiiriini kuuluukin sellaisia henkilöitä, jotka ovat muuttaneet huomattavan lähelle lähimpiä sukulaisiaan. Kaikilla tähän ei kuitenkaan ole ollut mahdollisuuksia.

Asiaan voidaan vaikuttaa kuitenkin myös kaavoituksen kautta. Nykyisin asuinalueita suunniteltaessa on aivan liian usein lähtökohtana se, että asuinaluetta kaavoitetaan nimenomaisesti tiettyä ikäryhmää ajatellen. Urbaanin ympäristön monisukupolvisia asumisratkaisuja voitaisiin palvella paremmin, mikäli lähtökohdaksi otettaisiin eri sukupolvien elinmahdollisuudet samoilla asuinalueilla. Näin luotaisiin edellytyksiä sukulaisten asettumiselle toistensa naapurustoon.

Lisäksi vastuun ottamiseen lähimmäisistä voitaisiin kannustaa myös erillisillä kannustinporkkanoilla. Ensinnäkin esteet vanhusten muuttamiselle lähelle omaisiaan tulisi tehdä mahdollisimman mataliksi. Lisäksi tulisi harkita, voitaisiinko erilaisilla taloudellisilla kannustimilla rohkaista läheisiä huolehtimaan vanhoista sukulaisistaan ja toisaalta jättämään päivähoito esimerkiksi juuri isovanhempien huoleksi. Mikäli tällaiset ratkaisut yleistyisivät, tulisivat säästöt päivähoito- ja vanhainkotipaikkojen tarpeen vähenemisen myötä varmasti mittaviksi.

Unohtaa ei pidä myöskään tällaisten monella tapaa luonnollisten ratkaisujen merkittäviä sosiaalisia ja henkiseen pääomaan liittyviä hyötyjä. Ihmiset, jotka oppivat välittämään ja huolehtimaan läheisistään sen sijaan että ulkoistaisivat välittämisen yhteiskunnalle, säästyvät varmasti myös monilta niiltä henkisen epätasapainon ilmiöiltä, joista niin monet nykyisin kärsivät. Puhumattakaan niistä hyödyistä, joita välittävistä läheisistä on välittämisen kohteille itselleen.

Huom! Yllä oleva kirjoitus ei siis ole minun kirjoittamani, vaan ystäväni Wille Rydmanin. Hänen kotisivunsa löydätte osoitteesta www.willerydman.fi. Keskustelen kyllä mielelläni kanssanne aiheesta tässä blogissa ja uskon terveisten välittyvän myös Willelle.