Henri HeikkinenYlen uutisoitua taas kerran mielenterveysongelmaisista nuorista aikuisista, halusi eräs pitkäaikainen ystäväni kertoa oman tarinansa, joka ehkä omalta osaltaan avaa syrjäytyneen nuoren elämää ja ehkä myös antaa hieman toivoa. Toisin kuin moni ehkä kuvittelee, myös meillä nuorilla, kauniilla ja äärimmäisen menestyvillä kokoomusnuorilla on ihan tavallisia ystäviä, joista kaikilla ei ole aina mennyt niin kuin Strömsössä.
***
Olen nyt 30-vuotias. Elämäni on suurelta osin ollut masentavaa tappelua. Molemmat vanhempani ja veljeni ovat kuolleet. Aikuisiällä olen saanut tietää molempien vanhempieni skitsofreniasta ja se on varmasti osasyynä siihen, että myös minulla on 2-suuntainen mielialahäiriö ja keskittymishäiriö (ADD). Lisäksi kärsin astmasta ja sokeritaudista. Elämääni on kuulunut runsasta päihteiden väärinkäyttöä ja itsemurhayrityksiä.
Isäni kuoli kun olin lapsi, äitini ei voinut minusta huolehtia, joten minut otettiin huostaan ja asuin koko lapsuuteni uskovaisen tätini luona. Käytännössä tappelu sosiaalitoimiston kanssa alkoi siis jo peruskouluiässä.
Kotikasvatusta ei varsinaisesti ollut, vaan lähinnä istuin omassa huoneessani ja odottelin, että voisin muuttaa pois. Henkisiä ongelmia minulla on ollut niin kauan kuin muistan, mutta niitä ei otettu koskaan mitenkään huomioon ja minua ilmeisesti pidettiin kohtalaisen normaalina, joskin ehkä hieman omituisena lapsena. Koulu oli minulle aina helppoa, mutta mielenkiinto sitä kohtaan nollissa. Aikuisena sain tietää, että minulla on keskittymishäiriö, mikä varmasti vaikutti koulunkäyntiin.
Yläasteen jälkeen menin lukioon, joka sujui alussa aivan hyvin. Täysi-ikäisenä muutin heti omaan asuntoon, joka tuntui äärimmäisen tiukan kasvatuksen jälkeen vapauttavalta. Valitettavasti vähän liiankin vapauttavalta, koska aloin juomaan aika rankasti. En ollut juonut oikeastaan yhtään alkoholia ennen kuin olin 18. Ehkä terveempi kotikasvatus olisi antanut myös terveemmän suhtautumisen juomiseen. Sain suoritettua lukion jotenkuten neljässä vuodessa, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna alisuoritin aika paljon.
Lukion jälkeen yritin opiskella ammattikorkeakoulussa ja olin verrattain pitkään parisuhteessakin, mutta päihteiden käyttö ja mielenterveysongelmat alkoivat pahentua. Päädyin pikkuhiljaa rappiolle. Käytin runsaasti alkoholia, minulle puhkesi 2-suuntainen mielialahäiriö ja onnistuin pilaamaan talouteni erilaisilla pikavipeillä ja lainoilla, jotka menivät kurkusta alas.
Jatkuvasti pahentuva kierre kesti vuosia, kunnes ystäväni soittivat apua. Kun äitini ja veljeni kuolivat olin aivan pohjalla. Olin valvonut manian vallassa lähes viikon, olin ihan sekaisin ja hourailin mitä sattuu paskaa. Sen jälkeen minut vietiin lääkäriin ja sieltä mielisairaalaan.
Älkää koskaan joutuko mielisairaalaan, koska siitä alkaa uskomaton kierre ympäri kaikenlaisia virastoja ja toimistoja, eikä mistään saa riittävää toimeentuloa. Ensimmäinen reissu mielisairaalaan oli tosiaan vuonna 2009 psykoosissa. Siitä seurasi sairasloma ja maksimiajan jälkeen minulle myönnettiin myös kuntoutustuki.
Sain samalle ajalle sellaiset paperit lääkäriltä, työvoimatoimistosta ja kelalta, joissa kerrottiin minun olevan työkyvytön työnhakija, joka ei ole työtön. Mistään suunnalta en kuitenkaan saanut mitään rahaa ennen kelan kuntoutustukipäätöstä, paitsi työmarkkinatuen, joka perittiin heti takaisin, koska olin työkyvytön. Kesti lähes puoli vuotta saada Kelalta päätös kuntoutustuesta. Eri virastoissa ja lässytysterapioissa olen saanut kulkea kymmeniä, jos ei satoja kertoja.
Varmasti jos masennukselta olisin jaksanut, olisi voinut välttää jotain ongelmia tai saanut hoidettua asiat paremmin. Kouluja kun ei koskaan jaksanut käydä loppuun ja työelämään ei ole päässyt kunnolla kiinni, niin kaikki tuntuu niin saakelin vaikealta. Satunnaisesti kävin työharjoittelussa tai työelämävalmennuksessa ja sitä koulua koettanut käydä useampaan kertaan. Suurin osa masennuksesta johtuu taloudellisesta ahdingosta ja tuntuu, että se vain pahenee koko ajan. Velkojen ulosmittaus pienestä sairaan ihmisen päivärahasta tuntuu jotenkin epäreilulta. Maksaisin kyllä mielellään kaiken takaisin, heti kun pääsen töihin.
Vuonna 2012 kärsin toisen vakavamman psykoosin. Jouduin jälleen sairaspäivärahalle, mutta sillä kertaa ei jostain syystä jatkunutkaan enää kuntoutustuki vaan piti mennä työnhakijaksi työvoimatoimistoon. Pian sen jälkeen pääsin ammatilliseen kuntoutukseen. Siihen minulle myönnettiin kuntoutusraha, joka lopulta oli alle minimin johtuen siitä, että olin käynyt kuukauden työnhakijana ja se nosti päivärahaa muutamalla eurolla jättäen minut ilman ylläpitokorvausta. Työttömät kaverini tienasivat enemmän kuin minä.
Kävin jossain työharjoittelussa vuoden, mikä oli sinänsä ihan hyvä ja piristävä kokemus, mutta jostain syystä edelleen työttömät kaverini saivat isompia tukia kuin minä, koska olin ”työkyvytön” ja jossain ”työhönvalmennuksessa”, tai jotain. Nyt tämän vuoden syksynä oloni on parantunut sen verran, että aloitin taas koulun, minkä seurauksena tulot tippuivat vielä entisestään.
Oli se toki hyvä, että lääkäri suositteli silloin sitä työhönvalmennusta. Aluksi vitutti, mutta sitten kun tosiaan sai kavereita ja oli hyvä tekemään niitä töitä, niin pystyi olemaan mielissään. Ainoastaan siinä järjestelmässä kusee se talous, kun ei saa oikein mistään mitään rahaa. Se toki vitutti.
Vaikka olen tukia saanut, ei minulla muuten ole mitään erityisen hyvää sanottavaa niin sanotun hyvinvointivaltion palveluista. Kun huostaanottoni täysi-ikäisenä loppui, en saanut sosiaalihuollosta euroakaan itsenäistymisvaroja täysin naurettavin ja tekaistuin perustein. Valitukset ylemmille tahoille eivät auttaneet asiaa.
Kerran en meinannut saada vuokratakuuta sillä perusteella, että olen sosiaalitoimiston mielestä eri paikkakuntalainen, joka johtui siitä että olin ollut kodittomana kavereiden nurkissa puoli vuotta, enkä voinut siten muuttaa kirjojani mihinkään. Asunnon hankinnassa paikkakunnalla, jossa pulaa on lähinnä asukkaista kesti 2 kuukautta. Kokemusteni perusteella tuntuu, että sosiaalitoimiston 7 arkipäivän käsittelyaika tarkoittaa käytännössä useasti 31 päivää.
Lisäksi yksi virasto sanoo yhtä, toinen toista. Olen täyttänyt kelan virkailijan opastuksella hakemusta tukeen johon piti olla oikeus, mutta jonka toinen virkailija on sitten hylännyt, kun hänen mielestään oikeutta ei ollut. Kusettamalla saisin varmaan parisataa euroa kuussa enemmän. Ihmiset väärinkäyttävät tuota systeemiä todella paljon. Tiedän esimerkiksi tyyppejä, jotka saavat vammaistukea 200-300 e / kk, vaikka eivät ole mitenkään niin huonokuntoisia, tai ainakaan huonokuntoisempia kuin minä.
Kymmenistä lääkärikäynneistä ei mitään mainittavaa apua ollut. Olen erittäin syrjäytynyt, masentunut ja köyhä. En ymmärrä miksi Mielenterveystoimistossa lässytetään turhia, eikä edes yritetä kannustaa ihmisiä töihin. Sen sijaan tuntuvat laittavan kaikki syömään hirveitä määriä lääkkeitä ja eläkkeelle. Saa sitä sitten ihmetellä noita uutisia missä kerrotaan kun porukka jää nuorena eläkkeelle. Lääkkeiden tehostakaan nyt ei voi oikein varma olla. Kai ne toimii, kun en ole vielä uudestaan seonnut – tai sitten ei.
Mielialalääkkeet ovat muuten alkoholin kanssa ovat aika kovia aineita. En oikeastaan tiedä miksi niitä määrätään niin helposti ja niin paljon. Jotkut syövät niitä kuin karkkia ja jäävät koukkuun. Itse en ole onneksi koskaan ollut koukussa mihinkään huumeisiin tai lääkkeisiin, vaikka joskus olen kokeillut.
Ainoat työt mihin syrjäytyneitä työttömiä laitetaan ovat kelan orjatyöt, vaikka oikea ja mielekäs työ olisi oikeasti parasta terapiaa. Kaikki nuo palkattomat työt voisi lakkauttaa, tai ainakin maksaa niistä sen verran tukea, että ei tienaa paremmin työttömänä.
Mielenterveystoimiston toimintaa pitäisi muuttaa, koska tuntuu kuin siellä käytäisiin pelkästään siksi, että hoitajille olisi töitä. Esimerkkinä MTT:n (mielenterveystoimisto) välinpitämättömyydestä voisin mainita sen, kun eräs lääkäri kysyi minulta ”Pidätkö usein yhteyttä vanhempiisi”, vaikka vanhempani ovat kuolleet. Se olisi näkynyt niistä papereista, jos lääkäriä olisi sen vertaa kiinnostanut, että olisi katsonut ne läpi ennen tapaamista. Vitutti.
Muutenkin kaikki käynnit olivat vain ihme jankutusta itsestäänselvyyksistä, eikä oikeastaan ollut mitään väliä, mitä vastasi, koska tuntui että kaikki tuli vain jostain listalta. Viimeksi psykiatri kysyi, että ”haluatko sinä elää”. Vastasin vittuuntuneena, että en oikeastaan halua. Sitten se on vaan, että ”No joo mieti sitä koulua että saat sieltä tutkinnon joskus”.
Jos minulta kysytään, niin koko MTT:n voisi lakkauttaa. Sain parhaan avun siitä, että pääsin töihin ja sain vähän maistaa normaalia elämää sen sijaan, että ravasi jossain puhumassa paskaa jollekkin, ketä ei selvästikään yhtään kiinnostanut. Työn lisäksi parasta terapiaa oli käydä ryhmässä juttelemassa muiden ongelmaisten kanssa. Sai kavereita ja näki, että ei ollut yksin tässä tilanteessa. Säästyisi varmaan paljon rahaakin kun voisi antaa muutamalle sadalle lääkärille ja hoitajalle potkut.
Työkkärikin joutaisi kokonaan pois. Vuodessa menee satoja miljoonia sen byrokraattisen paskan pyörittämiseen. Kaikki tuet voisi hakea suoraan Kelalta ja jos työkkäriä ei olisi, niin uskonpa, että porukka osaisi silti hakea töihin. Ei kai kukaan ole koskaan työkkärin kautta mitään töitä edes saanut. Siellä vain lappu kädessä jonotetaan, että pääsee täyttämään lomakkeita kyrpiintyneen tädin kanssa.
Jos on paha olla ja masentaa, niin ihmiselle pitäisi antaa jotain mielekästä hommaa ja mielellään sellaista josta saa palkkaa. Pienikin palkka motivoi paremmin kuin orjatyö-harjoittelu tai kotona oleminen. Kumpi on parempi, masentunut ja vittuuntunut kotona oleva ihminen vai palkkaa saava ja mielissään oleva ihminen? Se on kuitenkin oikeasti aika yksinkertaista mitä ihminen haluaa ja mikä sen tekee onnelliseksi. Kaverit ja mielekäs tekeminen, ei siihen muuta vaadita.
Kaiken tämän paskan jälkeen olen tosissaan päättänyt laittaa elämäni kuntoon. Olen nyt tosiaan käynyt sitä ammattikorkeaa, joka tosin on välillä vähän masentavankin helppoa. En ymmärrä miksi neljästä vuodesta lähes kaikki on jotain turhaa paskaa, kuten peruskoulun äidinkieltä tai ruotsia ja vain pieni osa sellaista, joka auttaa työssä. Osaan ohjelmoida aika hyvin mm. javalla, C++:lla, javascriptillä ja PHP:llä. Itse asiassa olen osannut jo monta vuotta. Työharjoittelussa softafirmassa tein jo ihan samaa mitä ne palkatutkin työntekijät ja uskon, että löydän tulevaisuudessa töitä, jotta voin pärjätä itse.
***
ps. Jos tätä lukee joku yrittäjä, jolle voisi tehdä esimerkiksi etätyönä jotain ohjelmistoprojektia opiskelun ohessa, niin mielelläni laitan yhteystiedot eteenpäin kaverilleni, jolle työkokemus tässä tilanteessa olisi kullan arvoista
Kommentoi