Minne yhteisöllisyys katosi?

Suomessa on viime aikoina noussut esiin huoli yhteisöllisyyden puutteesta. Tampereen yliopiston dosentti Pirjo Jukarainen kertoo, että nuorilta puuttuu kokemus yhteenkuuluvuudesta ja yhteisöllisyydestä. Masentuneisuuden kasvu, syrjäytyminen, ilkivalta ja häiriökäyttäytyminen ovat Jukaraisen mukaan yhteisöllisyyden puuttumisen oireita.

Filosofian tohtori Frank Martela kirjoittaa blogissaan, että ”moraalin heikkeneminen yksilöiden elämässä on myös suora seuraus yhteisöllisyyden heikkenemisestä. Ne välittävät yhteisöt ja turvaverkot, jotka olisivat tarpeeksi syvästi juurruttaneet yksilöön toisesta ihmisestä välittämisen tai tarjonneet tukea masentuneelle, ovat nykyaikaisessa Suomessa heikompia kuin aikaisemmin”.

Viime aikoina on noussut myös esiin ajattelu, jossa kyseenalaistetaan perintöjen merkitys. Siviilioikeuden professori Urpo Kangas menee kertaheitolla pisimmälle ja kirjoittaa Kodin Kuvalehdessä, että ”elämä on hyvin eletty, jos perunkirjan viimeisellä rivillä on nolla”. Aikamiespoika-Anselmin tulisi olla itse vastuussa ratkaisuistaan, eikä olla vanhempiensa tuen varassa.

Perinnön kyseenalaistaminen on verrattain uusi ilmiö, mutta varsin luonnollinen ”seuraava askel” yhteisöllisyyden jäädessä hyvinvointivaltion jalkoihin.

SDP:n periaateohjelmasta näkee hyvin, miten sosialistit ovat omineet itselleen humaanit arvot, kuten yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden. Vastakohdaksi koetaan yksilökeskeinen piittaamattomuus ja kapitalismin itsekkyys, jotka hajottavat yhteisön.

Todellisuudessa nimenomaan hyvinvointivaltio on se voima, joka kovaa vauhtia hajottaa suomalaista yhteisöllisyyttä.

Yhteisöllisyys ei todellisuudessa ole pohjimmiltaan mitään muuta kuin riippuvuutta muista ihmisistä. Jokaisessa yhteisössä on lapsia, vanhuksia, sairaita ja heikkoja, jotka eivät pärjää itse. Suomessa perhe ja ympärillä oleva yhteisö ovat perinteisesti olleet ne tahot, joilta saa apua kun itse ei pärjää.

Lähipiirin lapset kannatti hoitaa yhdessä, koska se vähensi jokaisen omaa taakkaa. Naapurin auttaminen talkoissa kannatti, koska naapuri auttaa takaisin. Lasten saanti on tärkeää, koska lapset huolehtivat meistä kun olemme vanhoja. Nyt lapsista on vain kuluja, eikä mitään varsinaista hyötyä, muuta kuin biologinen tarve lisääntyä. Ei mikään ihme, että perinnön jättäminen alkaa tuntua tarpeettomalta.

Ei lapsillakaan ole enää moraalista pakkoa ”mennä kunnon töihin” ja ottaa vastuu lähimmäisistään. Lapsi on yksilö ja hänen elämänsä maksaa valtio, jos mikään ei ”napostele”. Vanhemmat pärjäävät ja lapsetkin tulevat ex-puolison kanssa toimeen tuilla.

Kaikelle yhteisöllisyydelle on vähintäänkin alitajuinen, rationaalinen perusta, joka on sama kuin kaupankäynnilläkin. Kauppa toteutuu, koska molemmat osapuolet kokevat hyötyvänsä siitä. Tällainen ajattelu lienee meissä sisäänrakennettua. Tämä on juuri sitä kapitalismin ”itsekkyyttä”, minkä vuoksi kaikki voittavat.

Hyvinvointivaltion myötä tämä riippuvuus on ulkoistettu yhteisöiltä täysin valtiolle. Työtön saa tukea, ei hän tarvitse yhteisön apua. Lapset laitetaan päiväkotiin, eikä hoideta lähipiirissä. Koulussa yhteistyön sijaan lähinnä kilpaillaan numeroista. Vanhuksista ei tarvitse huolehtia, koska heidät voi työntää laitokseen.

Kirkko on perinteisesti ollut vahva yhteisö, jossa on huolehdittu niin ihmisten henkisestä kuin materiaalisestakin tuesta. Kirkon asema yhteisönä on kuitenkin tietoisesti poistettu, siirtämällä käytännössä kaikki kirkon tarjoamat palvelut valtiolle ja kunnille. Pelkkä hengellisyys ei pidä kovin suurta yhteisöä kasassa, mikä näkyy kirkon merkityksen häviämisenä ihmisten arjessa ja jäsenmäärän laskuna. Hyvinvointivaltion ihanuutta saarnaava kirkko vain kiihdyttää omaa tuhoaan.

Riippuvuuden katoamisen lisäksi myös persoonattomuus lisääntyy. Yhteisöt korvataan virastoilla ja erilaisilla laitoksilla. Kaikissa niissä asioissa, joissa aiemmin olemme hakeneet suullisesti tukea yhteisöltä, haemmekin sitä lomakkeilla järjestelmältä.

Perinteisesti tuen pyytäminen ja antaminen tuttujen kesken on ollut itsestäänselvyys. Nyt olemme tilanteessa, jossa parikympin vippi kaverilta tuntuu monelle jo ylitsepääsemättömän kiusalliselta asialta.

Universaalisti emme varmasti voi luottaa pelkkien perhe- ja lähiyhteisöjen voimaan, mikä lienee itsestäänselvää. Tarvitsemme erilaisia organisaatioita huolehtimaan niistä, jotka jäävät ”väliinputoajiksi”. Olen kuitenkin täysin varma siitä, että vapaassa yhteiskunnassa perheet olisivat vahvempia, yhteisöllisyys huipussaan, ihmiset onnellisempia ja universaali avuntarve vähäisempi. Niin kauan kuin näitä ”hyvinvointivaltion” rakenteita pyritään vain vahvistamaan, saadaan sivutuotteena kärsiä yksilökeskeisyydestä, syrjäytymisestä, itsekkyydestä ja erilaisista mielenterveys- sekä moraaliongelmista.