Henri HeikkinenOlen väsymiseen saakka jankuttanut siitä, miten tärkeää olisi saada julkisen sektorin menot mahdollisimman pian kuriin, jotta tulevaisuuden eväitä ei syötäisi moneen kertaan ennakkoon. Juuri näin on käymässä, eikä nykyisillä puolueilla tai johtavilla poliitikoilla ole uskottavia lääkkeitä tilanteen korjaamiseksi.
Monet nuoret ehdokkaat ovat kekseliäästi ottaneet vaaliteemakseen ”Nuori, äänestä nuorta” ikään kuin henkilön syntymävuosi automaattisesti pätevöittäisi päättämään julkisista asioista. Aivan vailla pohjaa tämä ajattelutapa ei kuitenkaan ole. Politiikassa ovat pelissä ryhmäintressit. Käytännössä usein kyse on siitä, että äänekkäimmät ja röyhkeimmät käyttävät poliittista koneistoa vähemmän äänekkäiden, kiltimpien ja osaamattomampien ryöstämiseen.
Kaikki ovat huolissaan eläkeläisistä, vaikka Suomessa on paremmin toimeentulevat eläkeläiset kuin koskaan. Juuri ketään ei kiinnosta niiden asema, jotka kaiken munattoman politiikan seuraukset joutuvat maksamaan. Kyse on niistä ikäluokista, jotka ovat juuri tulleet tai lähivuosina tulossa työelämään. Heitä uhkaa ennennäkemätön verorasitus ja kasvavien eläkemaksujen taakka, korkeasta nuorisotyöttömyydestä puhumattakaan.
Samaan aikaan Virossa uusi liberaalihallitus laskee jo ennestäänkin kilpailukykyistä tasaveroprosenttia entistäkin alemmas. Viro on yksi parhaassa kunnossa olevista eurotalouksista, ja valtio on käytännössä velaton. Sanomattakin on selvää, että jos kehitys jatkuu Suomessa sellaisena kuin näyttää ja Virossa sellaisena kuin siellä näyttää, yhä useampi suomalainen nuori perhe alkaa tähyillä Suomenlahden toiselle puolelle.
Suomalaisten poliitikkojen täytyy olla todella naiiveja, jos kuvittelevat, että nuoriso antautuu suurten ikäluokkien ryöstettäväksi eikä reagoi mitenkään. Syömällä nuorten eväät Suomi ajaa heidät sinne, minne suomalaisen verokarhun kynnet eivät yllä eivätkä eläkepommin sirpaleet kanna.
Olen aivan varma, että jos Suomessa ei saada julkisia menoja aisoihin, muun muassa Tallinnaan syntyy merkittävä suomalaissiirtolaisten keskittymä alle kymmenen vuoden kuluessa. Ja nyt puhutaan Suomen parhaiten tuottavista työntekijöistä, koulutetuista, osaavista ja kielitaitoisista 20-40 -vuotiaista. Jo nyt Tallinnasta pääsee kulkemaan Helsingissä näppärämmin kuin vaikkapa täältä Oulusta.
Me nuoret olemme mielellämme rakentamassa parempaa Suomea, ja kannamme kortemme yhteiseen kekoon jos sille vain annetaan mahdollisuus. Lyhytnäköinen vain omaa etua tavoitteleva politiikka johtaa siihen, että te suuret ikäluokat saatte pärjätä itseksenne, maksaa omat velkanne ja eläkkeenne 60% veroasteella.
Jos kuitenkin haluaa antaa Suomelle edes mahdollisuuden yrittää säilyä elinkelpoisena maana myös tulevaisuudessa, tämä kannattaa ottaa huomioon vaaleissa äänestyspäätöstä tehdessään. Ihmisten kannattaa äänestää sellaisia nuoria ehdokkaita, jotka eivät välttämättä lupaa heille mitään uusia erityisetuja mutta taistelevat päättäväisesti niitä tahoja vastaan, jotka uhkaavat panna heidän maskettavakseen yhä uusia vanhojen poliitikkojen allekirjoittamia vekseleitä.
Näissä vaaleissa on puhuttu paljon muutoksesta, enkä tarkoita nyt kyseisen nimistä puoluetta. Ei mitään muutosta voida saada aikaan sillä, että eduskuntaan yhä edelleen äänestetään samat vanhat naamat – puolueista huolimatta. En puhu nyt pelkästään siitä, että joku on monta kautta eduskunnassa, vaan nimenomaan ikäluokista. Suuria ikäluokkia edustava ehdokas tekee samaa suurten ikäluokkien politiikkaa kuin kaikki muutkin hänen ikäisensä tähän asti ovat tehneet.
Bonuksena nuorilla ehdokkailla on vanhoja ehdokkaita ajantasaisempi ymmärrys sananvapaudesta, tekijänoikeuksista, tietoyhteiskunnasta, sosiaalisesta mediasta ja yleensäkin useimmista sellaisista ihmiskunnalle hyödyllisistä asioista, jotka on keksitty Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen. Kekkosen varjossa kasvaneille vapauden käsite on samalla tavalla vieras kuin netin toimintaperiaate Kaisa Rastimolle.
Vain Kekkosen ja Neuvostoliiton aikoina yhteiskunnallisen ajattelunsa ainekset omaksunut voi pitää ”ohjattua demokratiaa” aivan vakavasti otettavana periaatteena. Vain 70-lukulainen voi vakavalla naamalla paheksua sitä, ettei jokin kansalaisten keskenään käymä keskustelu ole poliitikkojen hallinnassa.
1970-luvulla politiikkaan mukaan tulleet ovat edelleen keskeisillä paikoilla yhteiskunnassa. Silloin vaatteet olivat ruskeita, talot harmaita ja autot punaisia Ladoja, joilla ajettiin Haaparantaan ostamaan ruotsalaista voita.
Vuodessa 1970 on sellainenkin hauska piirre, että silloin syntyi tänä vuonna 41 vuoden kunnioitettavaan keski-ikään tuleva Osku Pajamäki, Suomen kuuluisin nuori sukupolvikriitikko ja SDP:n johtava nuori miespoliitikko viisikymppisen Jouni Backmanin ohella. Oikeasti näillä kavereilla on yhteistä nykyisiin nuoriin lähinnä se, että molemmilla on opinnot kesken.
Edellinen merkittävä uudistaja oli aikanaan nuorsuomalaisia luotsannut kovasti ihailemani Risto E.J. Penttilä, jonka ajatuksia on myöhemmin nähty myös käytännön politiikassa. Hän oli nuori ”radikaali” kirjoittaessaan Ultimatumia Isänmaalle – lähes 20 vuotta takaperin.
Toistan siis kliseisyyden uhallakin: Jos haluat muutosta äänestä nuorta.
Tiedän, että tätä blogia lukee aktiivisesti myös moni sellainen, joka ei ikimaailmassa äänestäisi kokoomusta, eikä varsinkaan minua. Olen imarreltu siitä, että mielipiteilläni riittää viihdearvoa myös muiden puolueiden tukijoille.
Ensisijaisesti tietysti toivoisin, että kaikki äänestäisivät minua, mutta aivan yhtä tärkeää on se, että eduskuntaan saadaan tehtyä aito nuorennusleikkaus. Olen vaalikamppailujeni aikana ja kunnallispolitiikassa ennen sitä tutustunut moniin erinomaisiin ehdokkaisiin.
Vaikka olen oikeastaan kaikista asioista eri mieltä, ei käy kiistäminen, etteikö Hanna Sarkkinen ole ylivoimaisesti parasta, mitä vasemmistoliitolla on Oulun vaalipiiristä tarjota. Hän on kykeneväinen yhteistyöhön ja asialliseen keskusteluun, mitä kaikki eivät hallitse.
Nuorisovaalien suosikki ja pikkutyttöjen idoli vihreiden hevirumpali Otto Simola osaa perustella mielipiteensä ja pärjäsi vaalipaneeleissa hyvin. Janne Hakkarainen taas on tietääkseni Oulun vaalipiirin ainoa avoimesti homoseksuaali ehdokas, mikä vaatii poikkeuksellista rohkeutta täällä periferiassa. En tietenkään jätä mainitsematta ainoaa tuntemaani vasemmistolaista yrittäjää, lautapelikeisari Jussi Autiota.
Verotoimiston virkamiehenä työskentelevästä, äärimmäisen huolitellusta Antti Tokolasta tulee ensimmäisenä mieleen sanonta ”demari ajaa bemarilla”. Analyyttinen ja fiksu kaveri, eikä varmasti asiakysymyksissä häviä yhdellekään demarille. Hieman värikkäämpi vaihtoehto taas on kaimani Henri Kylén, joka hyperaktiivisesta olemuksestaan huolimatta on ansainnut jo kannuksensa kunnallispolitiikassa. Jostain syystä nuoret demarit ovat tykästyneet vaaleanpunaiseen.
Maahanmuuttokriittisin perussuomalainen on Olli Immonen, joka ei yhtenä näiden vaalien ennakkosuosikkina enempää esittelyjä edes kaipaa. Maltillisempi ja yleispoliittisempi vaihtoehto heiltä taas on eläkeläisten lemmikki Ville Vähämäki. Molemmat ovat keränneet poliittista kokemusta Oulun kaupunginvaltuustosta.
Ikiteekkari-ikoni kristillisdemokraattien Antero Metso ei enää varsinaisesti ole nuori, mutta varmasti paremmin perillä opiskelijaelämästä kuin kukaan muu tässä vaalipiirissä.
Edelliset olivat päällimmäisenä mielessä, koska heitä olen eniten vaalikentillä kohdannut. Moni hyvä ehdokas jäi varmasti mainitsematta, mutta uskon jokaiselle löytyvän ”oman” nuoren ehdokkaan.
Talouspoliittisesti oikeistolaisilla tai muuten liberaaleilla ei valitettavasti ole juuri valinnanvaraa.
Päivitys 2017: En ole enää nuori, eikä kokoomus ole oikeistolainen tai talousliberaali.
Kommentoi