Henri HeikkinenMonet taloustieteilijät pitävät kuluttamista talouskasvun perustana. Viimeksi kesällä valtiovarainministeriön suhdanne-ennuste antoi ymmärtää, että Suomen tämän vuoden talouskasvu on yksityisen kulutuksen varassa. Tähän pohjautuen ovat monet ottaneet kantaa julkisen kulutuksen puolesta. Leikkausten sijaan valtion tulisi antaa ”talouden moottorille” pieni virtasysäys, jotta se lähtisi taas käyntiin.
Erilaiset säästötoimenpiteet, kuten julkisten menojen leikkaukset ja yksityisen puolen palkka-alet ainoastaan syventävät taantumaa. Viimeksi viikko sitten Kalevi Sorsa –säätiön työllisyysseminaarissa amerikkalaisprofessorit L. Randall Wray ja James K. Galbraith pelottelivat liiallisten säästöjen haitallisesta vaikutuksesta talouteen. Heidän mukaansa säästöjä vaativat velkojat leikkaavat omaa kurkkuaan, koska he menettävät samalla omat markkinansa.
Tämä logiikka ei tunnu kestävältä.
Taloustiede ei ole eksakti tiede kuten matematiikka. Käytännössä kyse on siis hyvin pitkälti mielipiteistä, teorioista ja erilaisista koulukunnista. Aalto-yliopiston professorin Matti Pohjolan kansantaloustiede eroaa merkittävästi esimerkiksi espanjalaisen Rey Juan Carlos –yliopiston Jesús Huerta de Soton näkemyksistä. Sen paremmin tuntematta veikkaisin, että Helsingin yliopiston kansantaloustieteen professori Vesa Kanniaisen näkemykset eroavat molemmista.
Tätä taustaa vasten uskallan esittää myös kritiikkiä. Kaiken lukemani perusteella ajatus kulutuksen vaikutuksesta talouskasvun moottorina tuntuu yhtä tyhmältä kuin pöydälläni makaava neuvostoliittolainen kansantaloustieteen oppikirja vuodelta 1956. En ole taloustieteilijä, eikä ajatteluuni kannata luottaa, mutta erilaisia tutkimuksia ja teorioita voi lukea myös yliopiston ulkopuolella. Älä siis luota minuun, lue itse ja muodosta omat mielipiteesi. Harmillisen usein edes korkeakoulutetut eivät osaa kyseenalaistaa, vaan ottavat kursseilta ja tenttikirjoista saamansa tiedon annettuna.
Yhteiskunnassa, jossa rahaa ei luoda tyhjästä perustuu hyvinvoinnin kasvu ja sitä myöten talouskasvu ensisijaisesti säästämiseen. Mitä enemmän rahaa on säästössä, sitä halvempaa rahan lainaaminen on ja sitä enemmän voidaan investoida. Investointi tuotantoon, esimerkiksi uuteen koneeseen lisää tuottavuutta, joka lisää tuotettujen tavaroiden määrää. Tämä mahdollistaa sen, että tuotteet halpenevat, jolloin kuluttaja voi ohjata rahojaan useampaan tuotteeseen. Kuluttaja saa rahallaan enemmän, joten hänen tosiasiallinen tulotasonsa ja hyvinvointinsa ovat kasvaneet, samoin kuin tuotettujen hyödykkeiden kulutus.
Tämä ketju on äärimmäisen monimutkainen ja hankalasti hahmotettava. Yksinkertaistettuna esimerkkinä voi ajatella sitä, miten vaikkapa traktorin keksiminen on helpottanut raaka-aineiden hankintaa, liukuhihnan keksiminen on nopeuttanut tavaroiden tuotantoa ja auton keksiminen niiden saamista kauppoihin. Jokaisessa näissä on investoitu uusiin tuotantotapoihin, jotka ovat lisänneet tuotannon määrää ja mahdollistaneet suurempaa materiaalista hyvinvointia yhä useammalle. Näiden johdosta tämän päivän pienituloinen voi materiaalisesti paremmin kuin hyvätuloinen joitain kymmeniä vuosia sitten. Ihmisten kysyntä on elänyt sen mukaan, miten uusia tavaroita on tullut entistä edullisemmin yhä useamman saataville.
Kulutuksen puutteesta ei tarvitse tosiasiassa huolehtia, koska ihmisillä on aina täyttämättömiä tarpeita, joista suurinta osaa hän ei edes tiedä vielä. Tätä myöten myös potentiaalisen työn määrä on loputon ja täystyöllisyys aivan mahdollista. Tuottavuuden lisääntyminen esimerkiksi tuotannon automaation myötä ei siis aiheuta työttömyyttä, vaan mahdollistaa enemmän tuotantoa samoilla resursseilla. Siinä missä ennen tarvittiin kymmenen ihmistä tekemään euron hintaisia härveleitä, tekee tuottavuuden kasvun myötä viisi ihmistä moninkertaisen määrän viidenkymmenen sentin härveleitä ja viisi ihmistä viidenkymmenen sentin vekottimia. Ihminen jolla oli ennen varaa vain härveliin, voi nyt omista sekä härvelin että vekottimen.
Säästämistä korvataan nykyään lisäämällä rahaa talouteen, mikä laskee lainattavan rahan hintaa. Pelkkä rahan lisääminen ei kuitenkaan luo kasvua, vaikka se voikin aluksi vaikuttaa siltä. Kun raha on keinotekoisen halpaa ihmiset tekevät sijoituksia, joita he eivät olisi tehneet kalliimmalla rahalla. Tämä luo myös kysyntää, jota ei olisi syntynyt ilman saatavilla olevaa helppoa luottoa. Yksinkertaistettuna saatuaan Visan tuhannen euron luottorajalla ihminen helposti ostaa tuhannella eurolla enemmän kuin mihin hänellä oikeasti olisi varaa. Tällainen politiikka aiheuttaa talouteen kuplia, joiden puhkeamisen seuraukset ovat vakavia. Asuntokuplat ovat ehkä kaikkein ilmeisin esimerkki.
Rahan määrän lisääminen talouteen ilman vastaavaa tuotannon kasvua on myös toisella tapaa haitallista. Aivan kuin tiivistemehu, joka vettä lisätessä laimenee, myös rahan tosiasiallinen arvo laskee sen tullessa kiertoon. Kuluttajalle tämä näkyy lähinnä hintojen jatkuvana nousuna. Tuotteiden ja palveluiden kysynnän väheneminen taloudessa voi jossain tilanteessa johtua myös siitä, että hinnat ovat nousseet tuottavuutta nopeammin.
Myös kuluttaminen ilman tuotantoa on haitallista. Usein julkisia menoja puolustetaan sillä, että virkamiehet kuluttavat rahaa ja näin piristävät taloutta. Tämä on kuitenkin väärin. Ensinnäkin tämän kulutuksen vaatima verotus tekee liiketoiminnasta ja työnteosta vähemmän kannattavaa, joka vähentää tuotantoa, työllisyyttä ja hyvinvointia. Toisekseen vaikkapa miljardi euroa virkamiesten palkkoihin on miljardi pois jostain sellaisesta, joka tosiasiallisesti olisi voitu ohjata johonkin tuottavaan ja olisi näin ollen lisännyt hyvinvointia.
Tämä on helpompi hahmottaa kun unohtaa rahan yhtälöstä. Periaate on silti yksinkertaistettuna sama. Kuvitellaan talous, jossa on leipuri, kalastaja ja virkamies. Leipurilta otetaan kolme leipää ja kalastajalta kolme kalaa. Yksi kala ja yksi leipä heitetään roskiin (julkisen hallinnon tehottomuus), loput annetaan virkamiehelle. Vaikka virkamies kuinka vaihtaisi saamiaan kaloja ja leipiä ristiin kahden muun kanssa, ei talous siitä kehity mihinkään.
Taloudellinen hyvinvointi lisääntyy sillä, että ihmiset tuottavat jotain tuotetta tai palvelua ja vaihtavat sitä vastaavasti muiden tuotoksiin. Ei sillä, että toinen kuluttaa ja toinen tuottaa. Raha on tässä yhteydessä vain vaihdon väline, joka yksinkertaistaa tuotteiden ja palveluiden välillä käytävää vaihtokauppaa. Lisääntynyt kysyntä ilman vastaavaa tuotantoa nostaa tarpeettomasti tuotteiden hintoja, jolloin hyvinvointi ei lisäänny, vaan päinvastoin vähenee. Käytännössä siis jokainen julkisen sektorin työntekijä, joka ei tee sellaista työtä mistä ihmiset eivät olisi valmiita maksamaan vapaaehtoisesti on puhtaasti parasiitti, eli loinen. Loput ovat muuten vain hyvinvointia vähentäviä. Terveisiä isäukolle Kainuun maakuntahallintoon, menisit sinäkin tuottavaan työhön.
Uuteen tuotteeseen, palveluun tai tuotantotapaan sijoittavaa ihmistä ei todellisuudessa hidasta mikään tilastollinen kysynnän lasku taloudessa. Sijoittaja ja yrittäjä lähtökohtaisesti uskovat, että hoitamalla oman tonttinsa hyvin sijoitus kannattaa ja yritys menestyy. Heitä häiritsevät ensisijaisesti poliitikkojen toimet. Pitkän tähtäimen sijoituksia ei kukaan uskalla tehdä, jos horisontissa uhkaavat veronkorotukset, liiketoiminnan alkuunsa tappava sääntely ja muut omasta toiminnasta riippumattomat epävarmuustekijät.
Kaikki edellä mainittu voi pitää paikkansa tai olla pitämättä. Pohjimmiltaan kyseessä on vain taas yksi looginen päättelyketju. Käytännössä ekonomisti pystyy vain selittämään tiettyjä ilmiöitä riittävän hyvin, jotta tehtyjen poliittisten päätösten seurauksia pystytään suunnilleen ennustamaan. Tämä johtaa siihen, että jokainen taloustieteilijä on enemmän tai vähemmän poliitikko ja monet teoriat rakennettu omien näkemysten tueksi. Ne taloustieteilijät jotka ovat eniten äänessä ovat yleensä pelkästään poliitikkoja.
Parasta olisikin luopua erilaisten intressien ja ideologien värittämästä ylhäältä ohjatusta talouspolitiikasta ja antaa ihmisten tehdä itse miten parhaaksi katsovat – laissez faire.
Lyhyesti tiivistettynä: Kysyntä ei itsessään luo talouskasvua. Tilastoissa näkyvä heikentynyt kysyntä on vain oire suuremmasta ongelmasta. Lamasta ei päästä lisäämällä keinotekoisesti kysyntää, sillä tavoin kaivetaan vain itselle syvempää kuoppaa. Talouskasvua voi tulla vasta kun yksilöt ja yritykset alkavat jälleen investoida.
Kommentoi