Henri HeikkinenEuroopan talouskriisi on mielestäni oppikirjaesimerkki siitä, miten valtiot ja poliitikot ottaessaan niskalenkkejä markkinavoimista ennen pitkää joutuvat liemeen. Valitettavasti liemi valuu aina alaspäin ja joka kerta sen joutuu lusikoimaan tavallinen veronmaksaja. Teksti on pitkä, ja jos olet kiireinen lue vain viimeiset kappaleet.
Ensin korkotasoa on pidetty keinotekoisen alhaalla, johon on osaltaan vaikuttanut myös luottoluokittajien vastuuttomuus. Jälkimmäisestä on Elina Lepomäki vastikään käsitellyt blogissaan.
Korkojen sääntely vaikuttaa luonnollisesti rahan hintasignaaliin. Yhdessä nykyisen rahajärjestelmän kanssa, jossa rahaa voi luoda ”tyhjästä” syntyy tilanne, jossa halpaa rahaa on liikkeellä paljon. Vain kahden prosentin reservivaatimuksella Euroopan keskuspankki mahdollisti sen, että jokaista hallitsemaansa euroa kohti, saattoi pankki lainata eteenpäin viisikymmentä euroa.
Yrityksissä, samoin kuin yksityisten rahankäytössä tämä johtaa siihen, että investointeja ja hankintoja tehdään liian heppoisin perustein. Halvalla rahalla tehty investointi on laskennallisesti kannattava, vaikkei siihen aidosti olisikaan varaa. Toisaalta yksityisillä on mahdollisuus ostaa suurempia asuntoja ja hienompia autoja – kokonaan velaksi.
Tällainen rahapolitiikka johtaa aluksi talouskasvuun, sitten talouden ylikuumenemiseen ja myöhemmin talouskriisiin, mistä saimme maistiaisia pari vuotta sitten.
Poliitikkojen syntipukkeina ovat tietenkin pankit, ja ”keinottelijat” jotka ovat itse asiassa toimineet täysin rationaalisesti. Raha on halpaa, joten sitä sijoitetaan. Ei pankki X katso vierestä kun pankki Y käärii voittoja myymällä rahaa eteenpäin.
Todellisia syyllisiä ovat valtiojohtoiset keskuspankit – ja poliitikot, jotka rahamarkkinoiden innokkaalla sääntelyllään aiheuttavat milloin kuplia, milloin kriisejä.
Euroon liittyessään myös ns. sardiinimaat pääsivät nauttimaan halvasta lainarahasta. Lainaajan kannalta myöntöhalukkuuteen vaikuttaa aika paljon se, onko lainan takana pelkästään Portugali, vai koko Eurooppa.
Halpa raha ei vaikuta ainoastaan yksityisiin toimijoihin. Euroopan rahakriisin taustalla on kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että monet euromaat ovat tuhlanneet järjettömästi rahaa julkisen sektorin kasvattamiseen, ja erilaisiin elvytyshankkeisiin.
Ennen vuoden 1974 vasemmistolaista ns. neilikkavallankumousta oli Portugalin julkinen sektori vain 20% bruttokansantuotteesta, kun se nyt on jo lähes puolet. Viimeisen kymmenen vuoden aikana kulutus vain kiihtyi. Lainarahalla on kiva rakentaa hyvinvointivaltiota, maksajana kun ovat tulevat sukupolvet. Poliitikkojen mielissä talouskasvu tietysti hoitaa lainat pois.
Kun luottoluokittajat ovat joko tietoisesti, tai epäpätevyyttään vääristelleet euromaiden luokituksia, ja maat itse, kuten Kreikka ovat kaunistelleet omaa taloudenpitoaan on sijoittajilta riittänyt luottoa maiden sosialistiin kokeiluihin.
Puhutaan paljon sijoittajien vastuusta, ja markkinataloudessa niin pitäisi ollakin, vaikka nyt koen sijoittajien tulleen luottoluokittajien huijaamiksi. Kolmen A:n luottoluokituksella varustetun valtion lainan tulisi olla käytännössä varma sijoitus.
Toisaalta euromailla ei ole varaa toteuttaa sijoittajien vastuuta, koska se heikentäisi luottamusta euromaiden lainoihin, nostaisi korkoja ja vaikeuttaisi rahan saantia tulevaisuudessa. Sosiaalidemokraattista onnelaa kun ei ilman lainan ja inflaation yhdistelmää rakenneta, ja julkisten menojen leikkaukset kun eivät ilmeisesti keinovalikoimaan kuulu.
Sen sijaan, että euromaiden hallituksilla olisi rohkeutta puuttua julkisen sektorin paisuttamiseen, otetaan lisää lainaa, siirretään ongelmat tulevaisuuteen ja keksitään taas syntipukki muualta. Poliitikkojen mielestä syy on taas kerran arvaamattomissa markkinoissa, pankeissa ja ”pahoissa keinottelijoissa”, eikä suinkaan valtioiden vastuuttomassa politiikassa.
Pahoja keinottelijoita suitsiakseen on SDP tuoreessa mietinnössään ehdottanut pankkiveroa Suomeen, ja kansainvälistä rahoitusmarkkinaveroa, joka aluksi toteutuisi Euroopan Unionissa.
Ensimmäinen ehdotus on puhtaasti typerä. Mikäli pankkivero olisi yleisesti vain pankkien maksettava vero, valuisi se suoraan asiakkaiden maksettavaksi korkeampina palvelumaksuina, ja korkeampina korkoina. Erityisen vahingollinen tällainen vero olisi yrityksille, joiden investointikyky verrattuna muiden maiden vastaaviin olisi heikompi.
Mikäli pankkivero taas kohdistuisi puhtaasti rahoitusmarkkinoille, siirtäisi se merkittävästi rahoitustoimintaa Suomen ulkopuolelle. Kansainvälisille pankeille, kuten Nordea se ei olisi ylitsepääsemätön ongelma, eniten siitä kärsisivät suomalaiset pankit, ja suomalaiset rahoituksen tarvitsijat. Eniten turpiinsa ottaisi taas tavallinen kansalainen.
Suomessa ei muutenkaan ole suuria pankkeja, eivätkä ne ole olleet missään vaikeuksissa viime finanssikriisissä. On naurettavaa, että suomalaisia ja Suomessa toimivia pankkeja rangaistaan siksi, että se Urpilaisen (ja Kataisen!) mielestä kuulostaa kivalta ajatukselta.
Jälkimmäinen ehdotus rahoitusmarkkinaverosta taas on suorastaan vaarallinen ja aivan käsittämättömän tyhmä aivopieru.
Ensimmäiseksi sen käyttöönotto globaalisti on käytännössä mahdotonta, ja mikäli se otettaisiin käyttöön vain alueellisesti olisi se itsensä lyömistä nivusiin. Alueellisesti rahoitusmarkkinavero vähentäisi pääomien virtaa Eurooppaan ja Euroopan sisällä. Kiina ja yhdysvaltalaiset sijoittaisivat triljooniaan mielummin muualle. Seurauksena hidas köyhtyminen.
Kansainvälisesti toteutettuna rahoitusmarkkinavero vähentäisi mahdollisuuksia ulkoiseen rahoitukseen koko maailmassa. Varallisuus lukittuisi sinne, missä sitä jo on, ja häviäjänä ovat ne, jotka rahoitusta eniten tarvitsevat.
Tervetuloa köyhyys ja kasvavat tuloerot maiden välillä.
Rahoitusmarkkinavero ei ole varsinainen vero, vaan tulli, joka hidastaa kauppoja ja investointeja. On paljon kannattavampaa tehdä sijoituksia omassa maassa, omalla valuutalla.
SDP haluaa rajoittaa ”keinotteluluontoista” rahan liikuttamista, muttei ymmärrä, että ”keinotteluluontoisen” ja ns. hyvän investoinnin välillä ei ole selkeää rajaa. Kun hinnat ja valuuttakurssit muuttuvat, tarjoavat nämä ”keinottelut” eräänlaisen vakuuden, joka on välttämätön markkinoiden toimimisen kannalta.
Otetaan esimerkiksi reilun kaupan kahvia valmistava tehdas. Kahvin valmistaja antaa takuuhinnan tuottajalle, jolloin tuottaja on saanut myyntifutuurin. Valmistaja voi hankkia itselleen toisen futuurin valmiille tuotteelle, jolloin hän suojaa itsensä kahvin maailmanmarkkinahinnan romahtamiselta.
Koska euroalueella toimiva valmistaja ostaa kahvinsa kiinteään taalahintaan, voi hänelle tulla suuret tappiot, mikäli euron arvo laskee. Valmistaja voi suojata voittonsa esimerkiksi kiinnittämällä valuuttojen kurssin valuuttatermiinillä, jolloin osan valuuttariskistä kantaa pankki.
Mikäli pankkiiri ottaisi vain yhden riskin kahvivalmistajan kanssa, olisi hän hyvin haavoittuva. Hänen täytyy voida koko ajan jakaa riskiä eteenpäin. Juuri tällaisen ”keinottelun” rahoitusmarkkinavero estäisi. Tuloksena olisi se, että harvempi olisi valmis ottamaan riskejä ja heille pitäisi maksaa siitä paljon enemmän.
Vakuutuksista tulisi kalliimpia niin yrityksille kuin sijoittajille, jolloin heillä ei olisi uskallusta sijoittaa kohteisiin, joihin sisältyy suurempi riski. Pahin kärsijä olisivat kehitysmaat. Toisaalta pieni vero, joka häiritsisi terveitä markkinoita ei millään tavalla ehkäisisi kriisejä.
SDP:n lääke Euroopan rahoitusmarkkinoiden ongelmiin on kuin suoraan keskiajan alkemistien reseptikirjasta. Parannetaan kuppa ottamalla lääkkeeksi elohopeaa.
Kommentoi