Henri HeikkinenMaailmanpoliittisen tilanteen kiristyessä on hyvä kiinnittää huomiota puolustusvoimien iskukykyyn – tai sen puutteeseen. Kataisen vasemmistohallituksen aikana puolustusvoimat on ollut poliittisesti kaikkein helpoin leikkauskohde, jonka määrärahoja on surutta supistettu satoja miljoonia.
Itse asiassa, kuten Risto E. J. Penttilä huomautti blogissaan alkuvuodesta, on puolustusvoimat käytännössä ainoa julkishallinnon kohde, jonka menoja on leikattu. Myös kuntien valtionosuuksia on pienennetty, mutta koska pakollisten tehtävien määrä on pysynyt samana – ellei jopa lisääntynyt, ovat kunnat kompensoineet sen vain kiristämällä verotusta. Kokonaisuudessahan julkiset menot ovat vain kasvaneet, poliitikkojen puheista huolimatta.
Siinä missä yhden oluttuopin kokoinen leikkaus lapsilisiin tai muihin tukiin nostaa kansan barrikadeille, ei puolustusvoimien puolesta puhu oikein kukaan. Upseerien varoitukset puolustuskyvyn rapautumisesta kuitataan olankohautuksella. Vihreät ja vasemmistoliitto katsovat, että puolustushallinnon on pystyttävä säästämään myös vuoden 2015 jälkeen.
Vuonna 2011 pääesikunta laski, että puolustusvoimat joutuu säästämään seuraavan neljän vuoden aikana yli 800 miljoonaa euroa. Näiden leikkausten johdosta esimerkiksi sodan ajan henkilöstömäärä vähenee 35 prosenttia, eikä kalustoa kyetä uusimaan riittävään tahtiin.
Maavoimien esikunnan prikaatikenraali Veli-Pekka Parkatti varoitti jo vuonna 2011, että alueellinen puolustusjärjestelmämme sortuu, mikäli 2015 mennessä vanhenevaa kalustoa ei kyetä korvaamaan. Vuosikymmenen loppupuolella suomalaiset joukot eivät yksinkertaisesti ole enää suorituskykyisiä.
Kukaan ei halua lähteä sotaan, mutta näin reserviläisenä arvostaisin, jos varusteeni eivät pahimman mahdollisen sattuessa olisi ”mallia Cajander”, jossa isänmaalta saa itseään kaksi kertaa vanhemman rynnäkkökiväärin, lusikka-haarukan ja kokardin. Panosten puutteessa tulee huutaa, että ”laukaus, laukaus, sarrrrja”.
Puolustusvoimille siis lisää rahaa, mutta mitä sen jälkeen?
Puolustusvoimien uudistus on sikäli oikean suuntainen, että suuret massa-armeijat jäivät toiseen maailmansotaan. Suomen tulisi pyrkiä korvaamaan suuri reserviläisarmeija pienemmällä, mutta tehokkaammalla ”teknoarmeijalla”, jonka aseistus keskittyisi vihollisen mahdollisen automatisoituun torjuntaan.
Perinteiset aseet ovat nykyisellään varsin tehottomia ja vaativat lisäksi aina jonkun ”oikean ihmisen” sinne etulinjaan ottamaan potentiaalisesti kuulaa kalloonsa, mikä on taas kerran näin reserviläisen näkökulmasta aika hanurista. Tulevaisuuden sodat käydään modernin teknologian avulla. Jalkaväkimiinat olivat hyvä ja edullinen puolustusase, mutta niistäkin piti luopua.
Patrian AMOS –kranaatinheitinjärjestelmä, joka osaa laskea lentoradat automaattisesti on hyvä esimerkki tällaisesta modernista aseistuksesta. Yksi AMOS –järjestelmällä varustettu ajoneuvo korvaa kaksi perinteistä kranaatinheitinjoukkuetta, on paljon tarkempi ja pystyy siirtymään nopeasti tuliasemasta toiseen pois vihollistulen alta.
Yksi Patria ei kuitenkaan armeijaa tee. Moderni aseteknologia tulee myyntiin huomattavalla viiveellä ja on poskettoman kallista. Puolustusvoimien juuri 90 miljoonalla hankkimat Stinger -ilmatorjuntaohjukset maksavat 40 000 dollaria laaki ja perustuvat vanhaan (sinänsä toimivaan) IR-teknologiaan. Tehokkaat ”isojen poikien” aseet, kuten Tomahawk –ohjukset maksavat 1,5 miljoonaa dollaria pamaukselta. Meillä ei ole koskaan varaa ostaa sellaisia niin paljon, että sillä olisi jotain käytännön merkitystä.
Mielestäni Suomen kannattaisi aktivoitua enemmän omien asejärjestelmien kehityksessä ja vanhojen modernisoinnissa. Edistyneimmätkään älykkäät asejärjestelmät eivät loppujen lopuksi vaadi mitään muuta kuin sensoreita ja mikroprosessoreita. Kynnyskysymyksiä ovat ohjelmisto-osaaminen ja tekninen tietotaito.
Erilaisten pienten tarkkojen sensoreiden hinnat ovat romahtaneet viime vuosina ja nykyään kuluttajamarkkinoilla on esimerkiksi lämpökameroilla varustettuja kännykänkuoria. Kamerakennot, gyroskooppiset anturit yms. maksavat vähemmän kuin perinteiset ampumatarvikkeet. Kickstarterissa on projeki 99$ hintaiselle Lidar -järjestelmälle (eräänlainen laser-tutka). Useimmat näistä eivät ole toki riittävän hyviä ja tarkkoja monimutkaisimpiin sovelluksiin, mutta antavat suuntaa siitä, miten hinnat tippuvat jatkuvasti.
Voisi kuvitella, että esimerkiksi useassakin suomalaisyrityksessä kehitelty maailman huippua oleva konenäköteknologia ja muut sensoripohjaiset automaatiojärjestelmät, puhumattakaan vuosikymmenien telekommunikaatiokokemuksesta antaisivat todella hyvän pohjan modernien asejärjestelmien kehittämiseen. Luultavasti jopa ”kohtuullisin” kustannuksin – siis puolustusjärjestelmien mittakaavassa.
Mitä ohjelmistoihin tulee, niin jo Facebookin selainsovellus tunnistaa ihmiset kuvista kohtalaisella tarkkuudella. Saati sitten ilmainen OpenCV -kirjasto (Open Source Computer Vision). Edistyneempiä versioita on myös – tai pikemminkin erityisesti Suomessa useammallakin yrityksellä.
Käytännön sovellutuksia voivat olla esimerkiksi erilaiset ”sentry gunit”. Teknisesti ottaen kyseessä on eräänlainen robotti, joka automaattisesti tähtää ja ampuu kohti vihollista, tai toimii tarvittaessa kauko-ohjauksella. Ne ovat tuttuja peleistä ja scifistä, mutta nykyteknologialla eivät enää fiktiota.
Toimivan ”sentry gunin” (karvalakkiversion) itse asiassa osaisi rakentaa luultavasti opiskelijaryhmä missä tahansa suomalaisessa tekniikan korkeakoulussa. Tällainen ase käy niin panssarintorjuntaan, ilmatorjuntaan kuin perinteisen ”kk-pesäkkeen” korvaajaksi.
Sovellutuksia on myös henkilökohtaiseen käyttöön. Esimerkiksi yhdysvaltalainen Trackingpoint -niminen yhtiö on tehnyt kiväärin, jolla voi ”maalata” kohteen laserilla, tietokone mittaa mistä kohti siihen osuu, eikä anna painaa liipaisinta, ennen kuin kivääri on oikein suunnattu – ohi ampuminen on käytännössä mahdotonta.
Myös epäsuorassa tulessa laskentatehosta ja automaatiosta on hyötyä. Älyammukset ja tietokoneavusteinen suuntaus tehostavat esimerkiksi kranaatinheitinten käyttöä merkittävästi. Pelkkä digitaalinen tähtäin lisää tarkkuutta merkittävästi. Tykistö voi periaatteessa toimia täysin automaattisesti edellä mainitun AMOS –järjestelmän tyyliin. Nykyisellään puolustusvoimien tykistössä on pahimmillaan 40-luvulla suunniteltua käsikäyttöistä kalustoa.
Jo kustannussyistä tulee Suomen ilmapuolustuksen kuitenkin perustua ensisijaisesti ilmatorjuntaan. Hornetien tilalle vuodesta 2025 hankittavat koneet tulevat luultavasti maksamaan jopa nelinkertaisesti edelliseen hankintaan verrattuna, jolloin niitä luultavasti voidaan ostaa vähemmän. Käyttämällä etäohjattavia ja aseistettuja lennokkeja apuna, voidaan saavuttaa useita hävittäjien tai taisteluhelikopterien tuomia strategisia etuja ilman hurjaa hintalappua. Parin miljoonan lennokkiin saa samat ilmasta-maahan ohjukset kuin 20 kertaa kalliimpaan Hornetiin, puhumattakaan erilaisista kameroista ja tutkista. Vanhoista Hawkeista voisi uudella elektroniikalla tehdä varsin tehokkaita miettimättömiä ilma-aluksia (tai liikkuvia ohjustelineitä), eikä lentäjien tarvitsisi lähteä ”itsemurhatehtäviin”. Näin on tehty koemielessä esimerkiksi muutamille F-16 -hävittäjille Yhdysvalloissa.
Mitä ohjuksiin taas tulee, niin esimerkiksi tanskalainen Copenhagen suborbitals rakensi aktiiviohjatun avaruusraketin (ts. ohjuksen), joka pystyy lennättämään 80 kg lastin, hinta n. 50 000 dollaria. Suunnitelmakustannukset poislukien, arviolta 5000 – 10 000 eurolla / kpl, ellei halvemmallakin, voisi tehdä yksinkertaisia ja verrattain hitaita, mutta tarkkoja ohjuksia, joiden torjuntaan keltainen vihollinen joutuisi käyttämään huomattavasti kalliimpia aseita – tai kärsiä nahoissaan. Lisää hintaa tulee esimerkiksi suuritehoisista rakettimoottorista.
Edelleen puhutaan suurista summista, mutta puolustusvoimien uudistamistarpeet liikkuvat joka tapauksessa useissa sadoissa miljoonissa, ellei muutamissa miljardeissa. Mielestäni olisi kuitenkin huomattavasti parempi kehittää itse edullista 2000 –luvun teknologiaa kuin ostaa kallista 80-luvun teknologiaa, etenkin kun edellytykset siihen ovat maailman huippua.
Sen lisäksi, että teknologia säästää ihmishenkiä – edelleen itse reserviläisenä pidän tätä ensisijaisen tärkeänä, niin myös kaupalliset mahdollisuudet ovat laajat. Yllättävän harvalla maalla on osaamista kehittää nykyaikaisia asejärjestelmiä, vaikka kaikki niitä haluaisivat.
Kaikki yllä mainittu kuulostaa kovin hienolta ja kalliilta, mutta se ei ole pakko olla sitä. Rahan ollessa rajallista, täytyy olla innovatiivinen. Periaatteessa hyvinkin edistyneen järjestelmän pohjalla voi olla niinkin yksinkertainen ase kuin konekivääri. Sinänsä jo vanhentuneenkin kaluston pohjalle voi innovatiivinen yhtiö suunnitella uutta, eikä mikään estä ostamasta vaikka käytettyä kalustoa modernisoitavaksi.
Suurin riski tässä on tietenkin se, että julkisen sektorin projekteilla on tapana tulla kalliiksi ja epäonnistua pahasti.
Kommentoi