Henri HeikkinenKouvolan rautatieaseman kahviossa junaa odotellessani mietin, miten sosiaaliturva ja julkiset palvelut Suomessa voitaisiin järjestää mahdollisimman tehokkaasti. Vastaus on: en tiedä, mutta tiedän, kuka tietää.
Ideaalitilanteessa julkisen sektorin ei tarvitsisi tehdä yhtään mitään. Olemme kuitenkin Suomessa, eikä täällä yleisistä syistä moista onnelaa voi ajaa saamatta selkäänsä. Asiaa täytynee siis pohtia suuren yleisön mielipide huomioon ottaen.
Yritykset toimivat yleensäottaen huomattavasti tehokkaammin ja taloudellisemmin kuin julkinen puoli. Tehokkuuden salaisuus on kilpailu. Kisa siitä, kuka pystyy tuottamaan eniten ja tehokkaimmin samalla palvellen paremmin kuin muut.
Yhteiskunnan edistys syntyy siitä, kun yritykset joutuvat kehittämään ja ottamaan käyttöön jatkuvasti parempia toimintamalleja saadakseen enemmän asiakkaita kuin kilpailijat. Parhaat mallit siirtyvät käyttöön, vanhentuneet jäävät pois. Traktori korvasi hevoset ja tietokone kirjoituskoneet, koska markkinat palkitsevat tehokkuudesta.
Julkisella sektorilla tehokkuuden kannustimet valitettavasti puuttuvat. Tehokkuudesta ei ole henkilökohtaista hyötyä oikeastaan kenellekään. Liian tehokas julkinen organisaatio voi päinvastoin olla uhka työntekijöille, jotka eivät halua budjettia leikattavan.
Kuten alussa sanoin, en tiedä mikä on tehokkain tapa järjestää kaikki palvelut ja sosiaaliturva, mutta 5 375 000 suomalaista tietävät.
Markkinoilla ihmiset äänestävät helposti lompakollaan, mutta julkisella sektorilla asiakkaan vaihtoehdot jäävät vähäisiksi. Vaikka Suomessa on suuri määrä kuntia, kaikissa saman kokoluokan kunnissa asuminen on jokseenkin samanlaista. Kuntalaiselle ei tule riittävää syytä äänestää jaloillaan.
Lainsäädäntö määrää aika tarkasti, mitä palveluja ja miten kuntien täytyy asukkailleen järjestää. Kunnallisten palvelujen lisäksi tulevat vielä kansalliset organisaatiot, kuten työ- ja elinkeinotoimiston ja Kelan palvelut. Luonnollisesti myös muu lainsäädäntö rajoittaa itsehallintoa. Päättäjillä ei siis ole oikeastaan edes mahdollisuuksia kehittää kuntaansa paremmaksi.
Mielestäni avain julkisen sektorin parempaan järjestäytymiseen onkin se, että kunnat alkavat entistä voimakkaammin kilpailla asukkaiden viihtyvyydellä. Edellytys kilpailulle on tietenkin se, että lainsäädäntöä karsittaisiin reilulla kädellä ja kuntien itsehallintoa lisättäisiin moninkertaiseksi.
Esimerkiksi sosiaaliturvan osalta voitaisiin määrätä, että sellainen täytyy tavalla tai toisella järjestää. Tämä jälkeen jokainen kunta voisi itsenäisesti kehittää ne mallit, joiden mukaan sosiaaliturva järjestetään. Kemi voisi kokeilla perustuloa, Turku hätäaputöitä ja Oulu jotain muuta. Paras malli niittää mainetta ja houkuttaa asukkaita.
Samalla periaatteella luonnollisesti myös muut palvelut järjestettäisiin eri puolella maata eri tavoin. Jossain panostetaan vanhusten kotihoitoon, toisaalla loppusijoitukseen. Yhdessä kunnassa palveluja olisi vähän, mutta verot matalat – toisessa päinvastoin.
Lainsäädännössä määrättäisiin asioista mahdollisimman vähän. Yksi kunta voisi tehdä kaikista kouluista Steiner -kouluja, toisessa sairaanhoito olisi toteutettu palveluseteleillä, kolmannessa kirjastot ovat maksullisia. Äänestäjät sitten päättävät, mitä haluavat.
Rohkeimmat innovaatiot nähtäisiin varmasti Lapin ja Kainuun muuttotappiokunnissa, joissa päätöksenteko on lähellä kuntalaista ja paniikki kuntien kuihtumisesta on akuutti. Ken tietää, vaikka haaveeni Puolangan vapaakauppa-alueesta ja Paljakan kasinoreservaatista toteutuisi.
Tottakai ajatusleikkini lopuksi muistin, että kehitys on itse asiassa tällä hetkellä täysin päinvastainen. Lainsäädäntö lisääntyy ja päätöksenteko keskittyy. Milloin viimeksi muutosta on tapahtunut toiseen suuntaan?
Kommentoi