Henri HeikkinenOlen näissä eduskuntavaaleissa kampanjoinut aktiivisesti julkisen sektorin pienentämisen puolesta. Yleisin kysymys, joka minulle esitetään on, mistä leikkaisin ja kuinka paljon. Olen potentiaalisia leikkauskohteita sivunnut useampaankin kertaan blogissani, mutta totuus on, ettei tuollaiseen voi vastata lyhyesti eikä kovin konkreettisesti yksinkertaistamatta liikaa.
Kysymys on puhtaasti siitä, ettei yhden ihmisen ole mahdollista löytää valtiontaloudesta sitä kaikkea ilmaa. Verkosta kyllä löytyvät valtion talousarviot, mutta pelkkiä lukuja katsomalla ei näe, mihin kaikkeen rahaa virtaa.
Esimerkiksi vähemmistövaltuutetulla ei näyttäisi olevan omaa momenttia valtion talousarviossa. Sen kustannukset näin ollen maksetaan todennäköisesti sisäministeriön toimintamenoista. Tarkoituksellisesti tai ei, tämä merkitsee käytännössä sitä, ettei ole mitään sellaista momenttia, josta näkisi suoraan, paljonko säästöä vähemmistövaltuutetun lakkauttamisesta saataisiin.
Tämän tosiasian vuoksi olen kysyttäessä pyrkinyt sanomaan, että julkisen sektorin vajeen ollessa kymmenen miljardia euroa, joudutaan koko pulju laittamaan rakenteelliseen tarkasteluun. Meidän tulee miettiä tarkasti, mitä ovat ne palvelut joita ehdottomasti tarvitsemme – ja lopettaa kaikki muu.
Tällainen totuudenmukainen vastaus ei kuitenkaan ihmisille kelpaa. Ei ole tarpeeksi konkreettisia esimerkkejä.
Nyt olenkin leikkauskohteita kysyttäessä säännönmukaisesti kertonut muutamia konkreettisia leikkauskohteita. Esimerkiksi vastikkeettomista yritystuista luopuminen, erilaisten järjestöavustusten karsiminen ja kehitysavun leikkaaminen. Nämä ovat vielä lillukanvarsia, mutta sentään jotan konkreettista.
Tosiasia on kuitenkin, että pelkillä rahamääräisillä leikkauksilla ei budjettivajetta kurota kuntoon. Olisi aivan mieletöntä asettaa vain jokin rahamääräinen tai prosentuaalinen tavoite, jonka verran jonkin organisaation tulee supistaa toimintaansa niin, että sen tehtävät kuitenkin pysyvät samana. Toisin sanoen silloin tehtäisiin kaikki sama mitä nytkin, mutta entistä huonommin.
Säästöjen täytyykin lähteä lainsäädännön perkaamisesta. Sen sijaan, että käsketään holhousvirasto X:n pienentää menojaan 25%, poistetaan neljännes siihen virastoon liittyvistä velvotteista. Kun lainsäädäntö ei edellytä EI 120 –poistoilmahormia, ei ole myöskään tarvetta viranomaiselle, joka valvoo kyseisen poistoilmahormin käyttöä. Vastaavia esimerkkejä löytynee tuhansittain.
Sääntelyn purkaminen on yksi keino merkittäviin rakenteellisiin säästöihin, mutta toinen tarpeellinen, joskin vaikeammin nieltävä on erilaisten palvelujen, tukien ja tulonsiirtojen karsiminen sekä rakenteellisilla menetelmillä että perinteisellä juustohöylällä. Molemmissa tapauksissa tulokset pitää kerätä muru kerrallaan.
Rakenteellisia säästöjä syntyy, kun lopetetaan kokonaan erinäisiä toimintoja kuten jo edellä mainittu vähemmistövaltuutetun toimisto. Valtion ylimääräiset eläkkeet sanomalehtimiehille ja taiteilijoille imaisevat vuodessa parikymmentä miljoonaa. ”Rauhantyöhön” eli käytännössä muutamien vasemmistolaisten järjestöjen toiminnan ylläpitämiseen meni tänä vuonna puoli miljoonaa. Suunniteltuun tarkoitukseensa nähden epäonnistuneeksi todettuun (ja yllätys yllätys, kolmikantapöydässä vakinaistettavaksi päätettyyn) vuorotteluvapaajärjestelmään laitetaan tänäkin vuonna 40 miljoonaa valtion rahaa.
Sopivan kaavamaista, esimerkiksi kymmenen prosentin juustohöylää taas voisi näyttää sellaisille kohteille kuten maatalousyrittäjien ja turkistuottajien lomituspalveluiden tukeminen (yli 200 miljoonaa vuodessa tähän – miksi ihmeessä?), valtionosuus ansiopäivärahasta (määräraha 768 miljoonaa tänä vuonna), sekä ulkomaanedustustojen menot (103 miljoonaa tänä vuonna). Ja nämä ovat vain esimerkkejä. Pienistä puroista kertyy se iso virta.
Nykyinen malli, jossa valtio hoitaa kaiken on vain lisääntyvän byrokratian ja paisuvien kustannusten pohjaton kierre. Vain muuttamalla ajatustapaamme ja ymmärtämällä, ettei valtion taikaseinä ole pohjaton rahasampo kykenemme tulevaisuudessa ylläpitämään hyvinvoivaa yhteiskuntaa.
Kommentoi