Kirkko on tienhaarassa

Sukupuolineutraali avioliittolaki puhututtaa ihmisiä, mutta mielestäni se on vain osa suurempaa kysymystä. Suomen monisatavuotinen evankelis-luterilainen kirkko onkin historiallisessa tienhaarassa. Kirkko instituutiona lähtee siitä, että raamattu on kaikkivaltiaan Jumalan tahdonilmaus, kuten se väittää olevansa. Ajan myötä kirkko on kuitenkin liberalisoitunut ja hyväksynyt raamatunvastaisia asioita, kuten esimerkiksi naispappeuden, yhteiskunnan painostuksen myötä.

Kirkko on nyt tilanteessa, jossa se joutuu valitsemaan, onko Raamattu sellainen teos, jonka väitteet ovat ajasta ja paikasta riippumatta tosia, vai onko Raamatun sisältö ihmisten tulkittavissa ja muutettavissa tarpeen mukaan. Silloin Raamattu ei ole kaikkitietävän Jumalan tahdonilmaus, eikä koko jumaluskolla ole tällöin mitään pohjaa.

Kirkolla on siis käytännössä kaksi vaihtoehtoa. Joko kirkko myöntyy kaikkiin vaatimuksiin, mitä sille esitetään, tai pitäytyy Raamatun sanassa. Ensimmäinen vaihtoehto johtaa siihen, että kirkko toimii jatkossa osana yhteiskuntaa, eräänlaisena ateistisena kulttuuriperinnejärjestönä, jonka ydintehtäviin kuuluu tarjota hautaus- ja hääpalveluja kaikille halukkaille. Jälkimmäinen on mielestäni tie valtiosta eroamiseen ja mahdollistaa kirkon uskonnollisen toiminnan niille, jotka kokevat sen edustamat arvot omikseen.

Mielestäni looginen ihminen voi päätyä uskonasiassa ainoastaan allekirjoittamaan ne uskonnon edustamat arvot – myös epämieluisat, tai päätyä päättelyssään ateismiin. Vain täysin epälooginen tai jakomielinen voi päätyä järkeilyssään liberaaliin teologiaan, väittäen uskovansa Jumalaan, mutta ollen kuitenkin sitä mieltä, etteivät Hänen väitteensä ole tosia kuin siltä osin, kuin ne itseä kulloinkin miellyttävät.

Minä itse olen lähinnä agnostikko, eli en varsinaisesti usko Jumalaan, mutta mielestäni ei ole mitään syytä siihen, miksei jotain jumalolentoa voisi olla. Pidän kirkkoa ja kristinuskoa kuitenkin tärkeänä osana länsimaista kulttuuriperintöä. En ole valmis luopumaan kirkon edustamista perinteistä, enkä pidä oikeutettuna kirkon pakottamista toimimaan omien oppiensa vastaisesti.

Mielestäni tässä tilanteessa kirkon ja valtion tulisi toimia niin, että lait avioliittoon ja rekisteröityyn parisuhteeseen poistetaan ja kirjoitetaan kaksi uutta lakia. Ensimmäinen on laki ”siviilivihkimisestä”, joka on täysin sukupuolineutraali. Siviilivihkimisen suorittaa maistraatti ja se kattaa niin samaa kuin eri sukupuoltakin olevat uskonnollisen yhteisön ulkopuoliset jäsenet. Toinen olisi laki ”avioliitosta”, joka laissa määriteltäisiin uskonnollisen yhteisön suorittamaksi siviilivihkimisen kanssa juridisesti tasaveroiseksi liitoksi.

Tämän jälkeen valtio pitäisi todennäköisesti erottaa kirkosta, jotta kirkko voi järjestää itse toimintansa omien oppiensa mukaisesti. Valtion tulisi sitoutua olemaan puuttumatta kirkon toimintaan niin kauan, kuin ne ovat tiettyjen lakien mukaisia. Tässä asiassa se tarkoittaisi lähinnä sitä, ettei liian nuoria vihitä avioliittoon. Tällöin kirkolla säilyy oikeus toimia omien oppiensa mukaisesti, eikä raamatun sanomaa tarvitse ateistien painostuksesta kyseenalaistaa.

Mikäli näin ei tehdä, seuraa, että kirkko ennen pitkää joutuu toimimaan oppiensa vastaisesti eikä varsinaisesta uskonnosta voida mielestäni enää puhua. Tällöin kirkko muuttuu edellämainitsemakseni perinnejärjestöksi. Mikäli kirkolle verotusoikeus on tärkeämpää kuin kristinuko, tämä on tietysti myös aivan perusteltu ratkaisu. Kummassakaan tapauksessa tuskin eroaisin kirkosta, sillä en ole sen jäsen nytkään puhtaasti uskonnollisista syistä.