Hyvinvointivaltio aiheutti perhesurmat

Viimeisen vuoden aikana on uutisoitu poikkeuksellisen paljon traagisia perhesurmia. Erikoislääkäri Anne Kaupin mukaan perhesurmien taustalla on mm. masentuneisuutta ja pitkäaikaisia ongelmia.

Elämänmuutokset, sosiaalisen tuen puute, yhteiskunnan raskailta tuntuvat odotukset ja stressi ovat masennukseen johtavia tekijöitä. Epäilemättä myös perhesurmien taustalla on ollut ongelmien kasautumista kestämättömäksi pinoksi.

Kaupin mielestä olisikin tärkeää, että lapsiperheille luotaisiin tukijärjestelmiä, missä voitaisiin nopeasti taata vanhemmille myös konkreettista apua, kuten lastenhoitoapua ja rahallista apua.

Kaupille voisin kertoa, että tällainen tukijärjestelmä on ollut jo tuhansia vuosia olemassa, ja sitä kutsutaan suvuksi. Valitettavasti suvun turvaverkko Suomessa on viimeisten vuosikymmenten aikana pyritty eliminoimaan täysin.

Valtiotieteen tohtori Jukka Tontti on tutkinut masennusta yhteiskunnallisena ilmiönä. Hänen mukaansa masennus on kansantauti yksilöllistä menestystä arvostavissa yhteiskunnissa, kun taas yhteisöllisissä yhteiskunnissa, kuten Afrikassa masennus on vaikeasti tunnistettavissa.

Usein syytetään “kylmää oikeistolaisuutta” ja “talouskeskeisyyttä”. Todellisuudessa yhteiskunta on sitä perhekeskeisempi mitä vapaampi se on. Niin kutsuttu “hyvinvointivaltio” on keskeinen suomalaisten mielenterveysongelmien aiheuttaja.

Jokaisessa ihmisyhteisössä on ihmisiä, jotka eivät pysty huolehtimaan itsestään. Vauvoja, vanhuksia, sairaita ja vammaisia. Vapaassa yhteiskunnassa perhe ja suku paikallisen yhteisön tukemana tarjoavat luonnollisen turvaverkon sitä tarvitseville ihmisille. Tässä yhteydessä kun puhun perheestä tarkoitan laajempaa käsitettä, johon kuuluvat myös lähimmät sukulaiset.

Perheiden sisällä apua annetaan ja sitä saadaan. Tämän tietää moni esimerkiksi siitä, miten kehitysmaista Suomeen tulleet lähettävät rahaa kotiinsa perheensä tueksi. Kun perhe on laaja (käsittäen myös serkut, sedät yms), on turvaverkkokin kestävä. Jokainen tietää tulevansa joskus vanhaksi, joten on hänen oman etunsa mukaista huolehtia lapsista ja nuorista.

Hyvinvointivaltio siirtääkin tämän turvaverkon perheeltä valtiolle, ja aiheuttaa sen, etteivät perheen keskinäiset suhteet ole enää niin vahvat, mitä ne olivat ennen. Valtiollisen sosiaaliturvan järjestelmä leikkaa luonnolliset siteet lähimmäisten väliltä. Moniko on pyytänyt tai saanut pyytämättä merkittävää apua sukulaisiltaan?

Ensin sosialisoitiin vanhustenhoito, jolloin lasten arvo “vakuutuksena” vanhuuden varalle loppui. Vanhemmille jäi yhä lastenkasvatuksen taakka ja kustannukset, muttei enää mitään taloudellista hyötyä. Nykynuoret joutuvatkin miettimään, tahtovatko köyhyyteen lasten kanssa, vai korkeampaan elintasoon ilman lapsia.

Seuraavaksi lapset saivat oikeuksina suuren määrän valtion tarjoamia etuja. Aina julkisista kulkuvälineistä opintotukeen, mikä on johtanut siihen, etteivät lapsetkaan enää tarvitse perhettä selviytyäkseen.

Pikkuhiljaa “hyvinvointivaltion” toimesta perheet on riisuttu kaikista niistä “vakuutuksen”, sosiaaliturvan ja hyvinvoinnin tehtävistä jotka niille luonnostaan kuuluvat. Tämä on johtanut esimerkiksi siihen, että jo noin 75 % Helsingin kotitalouksista on yhden tai kahden hengen talouksia.

Yksinasuvien nuorten ja vanhusten määrä kasvaa, mikä johtaa lisääntyvään syrjäytymiseen. Vielä vuonna 1960, kun sosiaaliturva ei ollut niin pitkällä, oli sinkkutalouksien osuus vain 17%.

Ihmiset ovat vaihtaneet vapautensa yleiseen, yhteiseen riippuvuuteen valtiosta, ja lähes täydelliseen byrokratisoitumiseen siinä, mikä joskus oli ollut perhe-elämää.

Kun ihmiset vieraantuvat perheestään jo varhain, tulee heidän elämästään kovin yksilökeskeistä. Suhteet lähisukulaisiin viilenevät, eikä ihmisellä ole välttämättä enää ketään, keneen tukeutua. Esimerkiksi avioero voi tuntua tilanteelta, jossa ihmiseltä viedään kaikki hänen läheisensä, eikä hänelle jää mitään. Epätoivosta voi seurata äärimmäisiä tekoja.

Mikäli taloudelliset vaikeudet vaivaavat, ei ole enää soveliasta kysyä apua sukulaisilta. Pienempikin velkakierre alkaa tuntua toivottomalta, kun ei ole ketään, joka voisi auttaa. Toivottomuudesta seuraa usein masennus.

Pieni lapsi kokiessaan vastoinkäymisiä hakeutuu isän tai äidin luo, jolloin vanhemmalohdutus osoittaa lapselle, että hän on rakastettu ja arvokas. Vanhempien sylissä lapsen stressi ja kiukku sulavat pois.

Aikuinenkin ihminen tarvitsee ympärilleen yhteisön, joka tukee ja rakastaa jokaisessa elämäntilanteessa. Tämä yhteisö on perhe, ei sosiaalihuolto, sillä perhe on turvaverkko, joka ei petä.

Kommentoi

Henri Heikkinen

Henri Heikkinen

Olen vähän yli kolmekymppinen Oulun kainuulainen, jolla on monenkirjava työhistoria mm. pelialan yrittäjänä, investointipankissa ja ammattikorkeakoulun opettajana.

Tällä hetkellä pyöritän ainutlaatuista verkkokauppaa osoitteessa www.valco.fi - Voit osoittaa tukeasi blogille asioimalla siellä :)

Seuraa somessa

Seuraa somessa, niin tiedät missä menen ja mitä teen milloinkin!

Kategoriat