V*tun köyhät 2

Yli vuosi sitten kirjoittamani ”v*tun köyhät” –blogiteksti on lähtenyt taas leviämään. Aikanaan kirjoitus herätti melkoisen määrän kohua ja sain siitä kiitokseksi liudan erilaista vihapostia ja läjän mm. tappouhkauksia. Nyt sain jostain syystä taas ”uuden aallon” asiatonta palautetta, mikä pisti lähinnä vituttamaan, etenkin kun oli pieni darra Slushin jälkeen.

Kuittaan kaiken sellaisen hölmöilyn lähinnä sillä tosiasialla, että nykyään myös Niuvanniemestä löytyy nettipääte, josta käsin potilaat pääsevät kertomaan mielipiteitään maailmalle. Minua kuitenkin häiritsee se, miten ihan fiksutkin ihmiset tekivät tekstistäni tulkintoja, jonka mukaan olisin empatiakyvytön tai minua yleisesti vituttaa muiden köyhyys tai jonkun epäonnistuminen. Kyse ei ole kuitenkaan siitä.

Minä en tiedä psykologiasta enempää kuin Hakkarainen nykytaiteesta, mutta aivan kuin Hakkarainen voi ostaa lipun Kiasmaan, myös minä voin ainakin yrittää selittää ei-niin-tieteellisiä ajatuksiani wikipedian ja artikkeleiden avulla.

Psykologiassa puhutaan attribuutiosta, joka tarkoittaa ihmisen toiminnan tai tapahtumien selittämistä. Wikipediaa lainaten: ”Ihmisellä on myötäsyntyinen tarve tulkita käyttäytymisen tai tapahtuman johtuvan jostakin tietystä syystä sen sijaan, että sen uskottaisiin olevan sattumanvaraista”.

Jonkun mielestä esimerkiksi kokoomuslaiset (kuten minä) tekevät jatkuvasti virheellisiä attribuutiotulkintoja, joiden mukaan esimerkiksi köyhyys on aina ihmisen omaa syytä, tai masennuksesta voi parantua helposti ”ottamalla itseään niskasta kiinni”. Näin varmasti tapahtuu useinkin, mutta tässä tapauksessa kyse ei ole siitä.

En siis ajattele, että kaikki köyhyys on itse aiheutettua. Olen sitä mieltä, että maailmassa on yhtä monta elämäntilannetta kuin ihmistäkin. Joskus ongelmat ovat sisäsyntyisiä, joskus paraskaan yrittäminen ei auta. V*tun köyhät –kirjoituksessani kritisoin tiettyä ilmiötä, jossa selvästi itse aiheutettuja ongelmia projisoidaan ulkopuolelle. Antakaas kun selitän hieman.

On aivan tutkittua tietoa, että ”yksilön käsityksellä oman toimintansa onnistumisen tai epäonnistumisen syistä on tärkeä merkitys hänen suunnitelmissaan ja tulevassa toiminnassaan”*

Blogini kuvitteellisessa ja överiksi vedetyssä Mika-Jalmari -esimerkissä käydään läpi (minun mielestäni) todellista ongelmaa – ihmisille hyvin usein nykyään opetetaan, että heistä voi tulla mitä tahansa, jolloin odotukset nousevat liian korkealle. Samaan aikaan kaikki epäonnistumiset johdetaan puhtaasti ulkoisiin syihin.

Suomessa ei saa koskaan sanoa, että vika on edes joskus ihmisessä itsessään, kuten sain tekstini palautteesta huomata. Ongelmien käsittely pelkästään ulkoisista syistä johtuvana aiheuttaa Mika-Jalmarin esimerkkitapauksessa toivottomuutta, passivoitumista ja lopulta masennusta. Hänen näkökulmastaan ulkoiset tekijät estävät tavoiteltua menestystä, eikä hän kykene käsittämään, että haaveet eivät välttämättä toteudu – tai eivät aivan varmasti toteudu jos istuu kotona juomassa olutta ja pelaamassa tietokoneella. Jos täällä ei ole sopivaa uramahdollisuutta vaikka jenkkifutiksen tai meribiologian parissa, niin aina voi halutessaan lähteä tavoittelemaan onnea muualta. Kotisohvalta se harvoin löytyy.

Kuten tekstissä sanoin ”erään teorian mukaan” asia on näin. Tietenkin olisi voinut olla fiksumpi ja laittaa mukaan lähdeviitteen, mutta en arvannut blogista tulevan noin ”suosittua”. Laitan tähän linkin aihetta käsittelevään artikkeliin, joka ei ole kovinkaan tieteellinen, eikä edes mielestäni täysin paikkansa pitävä, mutta ainakin kertoo kansantajuisesti mitä tarkoitin. Tieteellisemmin onnellisuutta on tutkittu paljonkin, esimerkiksi täällä ja täällä. Lukemieni artikkeleiden perusteella näyttäisi siltä, että oletetut mahdollisuudet pärjätä verrattuna todellisiin mahdollisuuksiin vaikuttavat ihmisten onnellisuuteen.

Suomalaisessa retoriikassa on jo vuosikymmeniä johdettu kaikkia epäonnistumisen attribuutoita pois yksilöstä kohti yhteiskuntaa, mikä aiheuttaa ilmiötä, jossa sinänsä millä tahansa objektiivisella mittarilla hyvässä tilanteessa olevat, tai vähintäänkin hyvät mahdollisuudet omaavat ihmiset jatkuvasti valittavat huonoa elämää, vaikka joskus olisi syytä katsoa peiliin. Toisaalta jos joku (kuten minä) huomauttaa asiasta, niin on hyvin nopeasti kaikkia köyhiä vihaava empatiakyvytön mulkku.

Joskus pitää vääntää rautalangasta, joten otan esiin blogin esimerkkitapaukset:

Helsingin Sanomien artikkelissa Mathias Rosenlund löytää kaikki mahdolliset syyt menestymisen esteeksi, aina köyhistä vanhemmista masennukseen, koulutuksen puutteeseen ja paskaan elämään, paitsi se, että itse ei saa aikaiseksi. Kaiken kurjuuden keskellä rahaa riittää kyllä tupakkaan (artikkelin kuvassa, aski päivässä on yli 150e / kk), mutta ei lasten harrastuksiin. Haastattelusta käy esiin, että tähän asti oikeastaan ainoa hyväksyttävä tapa muuttaa elämää olisi se, että Mathiaksen kirjoista yhtäkkiä tulisi huippusuosittuja ja hänestä menestyvä kirjailija, mutta pikkuhiljaa myös vakituinen työ tuntuisi hyvältä.

Toisessa artikkelissa mainittu sankari on 20-vuotias Nici Rumbin, joka on kuulemma hakenut todella moneen työpaikkaan, mutta ei ole päässyt kuulemma mihinkään. Nici on kuulemma niin täsmällinen, että tuli omassa kodissaan tehtävään haastatteluun 10 minuuttia etuajassa. Sen kerran kun Nici sai töitä, hän irtisanoutui lähteäkseen lomalle Kambodžaan. Seuraavan kerran kun jotain tarjottiin, työpaikan saaminen jäi törkyisestä ulkoasusta kiinni. Voisiko edes siinä kohtaa katsoa peiliin sen sijaan, että valittaa kun ei ole töitä.

Toivotan molemmille herroille menestystä ja pelkästään hyvää kaikesta sydämestäni, mutta otin vain esiin haastattelut, jotka mielestäni alleviivasivat ongelmaa.

Psykiatri Anthony (A.M.) Daniels on tehnyt koko uransa brittiläisen alaluokan parissa ja kirjoittanut paljon kokemuksistaan. Keskeinen teema hänen teoksissaan on se, että yksilön maailmankuva vaikuttaa äärimmäisen paljon hänen toimintaansa ja asenteisiinsa. Hyvinvointiyhteiskunnassa ”köyhiä” leimaa ajatus sosiaalisesta determinismistä – olen köyhä, koska vanhempani ovat köyhiä ja yhteiskunta potkii päähän. Ongelmaiset projisoivat epäonnistumisen attribuutit voimakkaasti ulkoisiin tekijöihin. Tämä johtaa ajatusmaailmaan, jossa yksilöillä ei ole alitajuisesti vastuuta omista teoistaan.

Kirjoituksissaan Daniels väittää, että länsimaissa on aktiivisesti siirretty yksilön vastuuta pois omista teoistaan, niin käytännön kuin retoriikankin tasolla. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa esimerkiksi väkivaltarikokset, alkoholismi, sukupuolitaudit, ylipaino ja elinikäinen riippuvuus sosiaaliturvasta korostuvat alemmissa yhteiskuntaluokissa, vaikka samaan aikaan mahdollisuudet pärjätä ovat parempia kuin koskaan.

Tämä korostuu etenkin Suomessa, jossa ihmisistä mystisesti ”tulee” köyhiä, kouluttamattomia tai ylipainoisia samaan aikaan kun kaveri vieressä on 15-vuotiaasta saakka elättänyt itsensä yrittäjänä, kaikkia yritetään jo pakottaa vähintään toisen asteen opintoihin ja lenkille pääsee jos vain omistaa kengät.

Aivan vapaasti voi tulla haukkumaan kusipääksi tai sanoa, ettei minulla ole empatiakykyä, mutta henkilökohtaisesti pidän Danielsin esiin nostamaa ilmiötä varsin merkittävänä ongelmana nyky-yhteiskunnassa. Kaiken raivon vallassa kirjoitetun palautteen voi lähettää osoitteeseen culus@illiterat.us. Asialliseen palautteeseen löytyy muita kanavia.

Kritisoimani V*tun köyhät (eivät siis kaikki vähävaraiset, vaan nimenomaan ne pahimmat valittajat) katsovat kaiken olevan aina yhteiskunnan syytä tai muuten ovat deterministisiä kohtalonsa suhteen, mikä johtaa mielestäni kasvaviin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Kohtalon vietävissä ja kohtaloonsa tyytymättömät ihmiset turhautuvat, masentuvat ja passivoituvat. Pahimmassa tapauksessa suuttuvat ja lähtevät kaduille. Heitä ei voi edes tuuppia eteenpäin ilman, että joutuu paskamyrskyn silmään.

Ei tämä maa ole alennustilassa ainoastaan sen vuoksi, että verot, sääntely ja holhous parhaansa mukaan lannistavat ihmisiä, eikä yksi Slush käännä Titanicin keulaa pois jäävuoresta jos meillä on samaan aikaan tuhansia ihmisiä, jotka on aivopesty kyvyttömiksi tekemään omalle elämälleen yhtään mitään.

*Weiner, 1985 a, 1985 b, 1986. Lähde: tiedonpuu.fi