Henri HeikkinenKeskustan kultapoika, komissaari Olli Rehn kritisoi Helsingin Sanomissa kovasanaisesti Björn Wahlroosin eilen julkaistua ”autoritaarisen kapitalismin manifestia”, kuten hän itse sitä nimittää. Rehn antoi kommenttinsa vielä samana iltana kun tämä 400-sivuinen kirja tuotiin julki, mutta eipä toisaalta Väyryseltäkään kauaa kulunut Dostojevskin koko tuotannon lukemiseen.
Toisaalta, kuten kaverini Wille Rydman asian ilmaisi: ”Jos talouskomissaari on itse noin pihalla kriisin syistä ja sen tulkinnasta huolimatta vuosia sen parissa tehdystä työstä, niin tuskinpa hän mitään ahaa-elämystä saisi, vaikka Wahlroosin kirjan astetta huolellisemmin lukisikin.”
Minä en tällaisena tositv-pellenä ole millään tavalla pätevä arvostelemaan huippuvirassa olevan tohtorismiehen osaamista. Kuitenkin jos mies, joka on vastuussa siitä, ettei yksikään rahoituslaitos joudu vahingossakaan konkurssiin ja saa tarvittaessa rajattomasti julkista rahaa puhuu kansanvaltaa jyräävästä kapitalismista, niin ainakin minun korvaani särähtää.
Itsekin tuin köyhyysrajalla kamppailevaa nuorta esikoiskirjailijaa tilaamalla teoksen, mutta postilaatikkooni se ei ole vielä kolahtanut. En ole siis kirjaa lukenut, joten kommentoin lähinnä Rehnin näkemyksiä.
Olli ja Greenspan
Haastattelun aluksi Rehn sanoo, että Wahlroos ”kiistää Yhdysvaltojen rahoitusmarkkinoiden toimintaan liittyvät järjestelmävirheet, jotka olivat syynä finanssikriisin puhkeamiseen”. Väittensä tueksi hän vielä muistuttaa, miten jopa Yhdysvaltain keskuspankin entinen johtaja Alan Greenspan ”myönsi olleensa väärässä ajatellessaan, että rahoitusmarkkinat korjaavat itse omat virheensä”.
Greenspan onkin itse asiassa hyvä esimerkki. Hänen johtamansa keskuspankin rahapolitiikka kun on oikeastaan jokaisen talouskuplan takana viimeisen 25 vuoden ajalta. Esimerkkinä vuoden 2007 asuntomarkkinoiden lainakriisi.
Yhdysvaltojen hallitus ajoi aktiivisesti ”oman kodin” politiikkaa. Pankkeja painostettiin ja puolivaltiolliset suorastaan velvoitettiinkin tarjoamaan asuntolainoja vähävaraisille. Greenspanin johtama keskuspankki tuki hallituksen politiikkaa tarjoamalla pankeille lähes ilmaista rahaa. Pankit tekivät työtä käskettyä ja lainoittivat kaikkia halukkaita, varsinkin kun valtio tulisi hätiin jos sijoitukset menisivät mönkään.
Nyt joku vasemmistolainen voisi rakkua, että ”tuho syntyi vasta, kun sijoituspankit moninkertaistivat roskalainat tekemällä niistä tuhansien miljardien dollareiden ”arvoisia” johdannaisia (12 nollaa). Kysyntä oli kyltymätön ja ylitti Yhdysvaltain valtiovelkakirjojenkin suosion. Kunnes Lehman Brothersin konkurssi – jota Wahlroos piti oikeana – sysäsi liikkeelle paniikin.”
Raakkujalta vain jää huomaamatta syyt, miksi näitä johdannaisia tehtiin ja ostettiin. Yksi merkittävä syy oli se, että Yhdysvaltojen valtion kontrolloimat Fannie Mae ja Freddie Mac -pankit ostivat pankkien asuntolainoja ”vapauttaakseen pääomia lainamarkkinoille”. Koska Freddie ja Fannie olivat ”valtion takaamia” tuli niiden kautta kierrätetyistä asuntolainoista AAA-luokan arvopapereita.
Asuntojen hintojen jatkaessa kuplassa nousuaan nämä ”riskittömät” instrumentit näyttivät vakaalta, yhä kasvavalta tulonlähteeltä. Tämä oli vain yksi syy, mutta kaikki muutkin juontavat juurensa poliitikkojen mahdollistamiin kupruihin. Jos sinä olisit pankkiiri, jolla olisi valtion takaama näennäisen turvallinen keino tehdä ilmaista rahaa, tekisitkö?
Finanssikriisista puhuttaessa ei yleensä mennä asian ytimeen vaan napataan päältä osatotuus ja vedetään johtopäätökset. Kriitikoidenkin kannattaisi pitää mielessä, että finanssialalla toimivat eivät yleensä ole tyhmiä, vaan kaikkien tekojen takaa löytyy aina joku alkuunpaneva tekijä, kuten valtion takaus (myös lupaus siitä riittää), tai lainsäädäntö.
Miten todennäköistä olisi, että Greenspan, tai poliitikot tunnustaisivat tehneensä itse aktiivisesti huonoa politiikkaa verrattuna siihen, että ”emme puuttuneet tarpeeksi aktiivisesti pahojen markkinoiden virheisiin?”. Näyttäkää minulle poliitikko, joka myöntää tehneensä koko uransa kaiken väärin, niin näytän teille puhuvan koiran.
Poliitikkojen tulkinnat Yhdysvaltojen finanssikriisistä ovatkin verrattavissa siihen, että juottaisi miehen känniin, laittaisi hänet auton rattiin, ja onnettomuuden sattuessa syyttäisi sitä, että auto oli liian tehokas.
Kapitalismi ja kansanvalta
Komissaarin mukaan kapitalismi jyräsi kansanvallan. Rehn on onnistunut yhdessä lauseessa väärinkäsittämään kapitalismin, kansanvallan ja sen, mitä Wahlroos mitä luultavimmin ajaa takaa.
Kuten aiemmissa kappaleissa osoitin, oli Yhdysvaltojen finanssikriisin takana nimenomaisesti kansanvalta. Sama logiikka on myös muiden asuntokuplakriisien takana. Sitä en siis lähde kertaamaan.
Mitä Euroopan kotikutoiseen ”kreikkakriisiin” tulee, niin millä logiikalla kriisi on lähtöisin kansanvaltaa jyräävästä kapitalismista? Valtiot lainaavat holtittomasti rahaa voidakseen toteuttaa utopiaa johon niillä ei ole varaa. Kun luotto alkaa olla tapissa, aletaan itkemään. Pankin syytähän se minun visalaskunikin on.
Toisaalta mikä on se kapitalismi, johon Olli, Jyrki ja muut euroveikot lapioivat rahaa ”palauttaakseen tasapainon kansanvallan ja markkinavoimien välille”, kuten Rehn itse sanoo. Kapitalismissa huonoja sijoituksia tehneet yritykset kaatuvat, kansanvallassa ilmeisesti eivät.
Ylipäätään puhuminen markkinavoimista jonain yksittäisenä asiana ja vieläpä ”kansanvallan” vastakohtana on halvinta mahdollista retoriikkaa. En jaksa uskoa, että Rehn olisi oikeasti niin tyhmä, että tekisi tällaisen reifikaation. Kyseessä luultavasti onkin tapa vedota äänestäjiin, jotka tuskin innostuvat Rehnin ja kumppaneiden harrastamasta varallisuuden siirrosta kansalaisilta rahoitussektorille.
Haitallinen verokilpailu
Verokilpailusta voidaan olla montaa mieltä. Rehnin ja monen muun vasemmistolaisen näkemys on se, että valtioiden kilpaillessa matalasta verotuksesta syntyy ”pohjalle johtava kierre”, jossa jatkuvasti laskevista verotuloista kärsivät valtiot kurjistuvat.
Luonnollisesti olen itse täysin päinvastaista mieltä. Niin periaatteen kuin käytännönkin vuoksi.
Maiden välinen yritysten, valuutan ja ihmisten muuttoliike on indikaattori kulloisenkin politiikan onnistumisesta. Sosialistisista kokeiluista kuten Itä-Saksa ihmiset pyrkivät länteen, köyhästä etelästä pyritään usein pohjoiseen. Sotaa paetaan sinne missä on rauha. Aivan kuin asiakkaat vaihtavat kauppaa jos palvelu on huonoa, hinnat liian korkeat tai kauppias yrittää tappaa.
Puhe siitä, etteivät valtiot saisi kilpailla verotuksella on aivan sama asia kuin sanoisi, että maailmassa saa olla vain yksi ainoa poliittinen järjestelmä. Jos ihmisiä ja yrityksiä estetään lähtemästä veropakolaiseksi, tehdään aivan samaa kuin Itä-Saksa teki pystyttäessään Berliinin muurin.
Veropakolaisuus on vain yksi tapa paeta epäoikeudenmukaista kohtelua, ja sen rajoittaminen on aivan samanlainen ihmisoikeusloukkaus kuin kenen tahansa turpeeseen sitominen. Vain älyllinen epärehellisyys mahdollistaa veropakolaisuuden tuomitsemisen samalla kun jeesustelee mielipidevangeista ja Iranissa vainotuista homoista.
Toisaalta, ihan käytännön tasolla, kuten kaikkialta nähdään, on valtioiden organisaatioilla (ja niiden tarvitsemilla verotuloilla) taipumus jatkuvaan kasvuun. Verokilpailu on markkinamekanismi, joka pakottaa valtiot edes jonkinlaiseen alkeelliseen tehokkuuteen. Verokilpailu ei kuitenkaan estä kansaa vaatimasta korkeita veroja, se vain pakottaa kärsimään ryöstöverotuksen seurauksista.
Rehnin vaatimus eurooppalaisesta integraatiosta, joka auttaisi estämään haitallista verokilpailua on aivan sama asia kuin suuryritysten vaatimus kartellista, johon kaikilla alan toimijoilla on pakko lähteä mukaan rangaistuksen uhalla. Kukahan se siis vaatii sitä ”autoritaarista”, Rehn vai Wahlroos?
Minulle ei tule Pravdaa, joten en tiedä mitä muuta Rehn on kommentoinut tämänpäiväisessä paperilehdessä. On kuitenkin hienoa, että hän on tuonut näkemyksensä julki, mikä selkeyttää aatteellisia eroja Suomessa.
Kommentoi