Henri HeikkinenEdellisessä kirjoituksessani käsittelin maahanmuuttoa veto- ja työntötekijöiden näkökulmista. Mielestäni maahanmuuttoon liittyvät käytännöt ja lainsäädäntö pitäisi muodostaa näiden tekijöiden kautta. Lisäksi olisi tärkeää luoda maahan positiivisia vetovoimatekijöitä, jotka vähentävät aivovuotoa Suomesta ulkomaille. Tässä osassa keskityn lähinnä turvapaikkapolitiikassa näkemiini ongelmiin ja tarjoan ehdotuksia ratkaisuiksi.
Vetovoimatekijöiden perusteella voidaan maahanmuuttajat jakaa karkeasti neljään kategoriaan. Turvallisuus houkuttaa maahan levottomilta seuduilta tulevia henkilöitä, joiden ensisijainen tavoite on löytää paikka, jossa heillä ei ole suurta ennenaikaisen kuoleman riskiä. Mahdollisuus työllistyä houkuttaa niin sanottua työperäistä maahanmuuttoa. Tämä ei ole kovin merkittävä tekijä maassa, jossa työttömyys on korkealla ja verotus kireää.
Korkea sosiaaliturva houkuttaa maahan aidosti turvapaikkaa tarvitsevien lisäksi myös sellaisia, joiden päämotiivi on päästä nauttimaan ”ilmaisesta elämästä”. Heidän osuutensa on tällä hetkellä merkittävä järjestelmän puutteista johtuen. Neljänteen kategoriaan menevät kuuluvat ”muut” eli esimerkiksi avioliiton ja opintojen perässä tulevat.
Useimmat maahanmuuttajat hakevat oleskelulupaa perhesiteiden takia.
Tässä ilmenee yksi merkittävimmistä järjestelmän hyväksikäytön mahdollisuuksista. Yksi perheenjäsen on saanut oleskeluluvan, minkä jälkeen järjestelmä mahdollistaa perusteettoman suuren joukon maahantulon todellisten tai tekaistujen perhesiteiden perusteella. Työ ja opiskelu olivat seuraavaksi suurimmat oleskeluluvan hakuperusteet.
Humanitäärinen maahanmuutto on etääntynyt kauas alkuperäisestä Geneven sopimuksen hengestä. Sopimuksen, joka on tehty toisen maailmansodan jälkimainingeissa, lähinnä juutalaisten kansanmurhaa vastaavaa tilannetta varten. Nykyisellään maahan tulee vuosittain tuhansia turvapaikanhakijoita, osa jopa EU-maiden kansalaisia. Näistä useimmat käännytetään, mutta vasta pitkän prosessin jälkeen, jonka aikana hakijat saavat suhteettoman suuren taloudellisen hyödyn.
Bulgarialaisten ja romanialaisten jättämien turvapaikkahakemusten käsittelyaikoja on kyllä jo merkittävästi lyhennetty. Sinänsä on outoa, miksi EU-maan kansalainen yleensäkään voi hakea turvapaikkaa, koska kaikki EU-maat ovat määritelmän mukaisesti turvallisia.
Köyhyys ja levottomuudet ovat syitä, joiden vuoksi jossain maassa voi olla vaikeaa elää, mutta ne eivät ole syitä myöntää turvapaikkaa Suomesta.
Maksamme vuosittain satoja miljoonia euroja kehitysapua, jota tulisi kohdentaa niin, että levottomilla ja köyhillä alueilla asuvat voisivat ensisijaisesti selvitä omassa maassaan, kohentaen omaa elintasoaan siellä. Tämä sen vuoksi, että levottomilla ja köyhillä alueilla asuu miljardeja ihmisiä, joilla olisi nykyisellään perusteet tulla Suomeen. Nykyinen malli, jonka mukaan otetaan suuri osa Suomen rajalle päässeistä sisään odottelemaan turvapaikkaa, ei ole mitenkään järjellä perusteltavissa. Summalla, joka käytetään yhden turvapaikan saaneen kotouttamiseen, pelastettaisiin tuhansia ihmishenkiä lähtömaassa.
Kotouttamisen kaikkien kustannuksien läpikäymiseen eivät yhden blogistin mahdollisuudet riitä, varsinkaan kun kaikkia tietoja ei paljasteta edes Eduskunnan hallintovaliokunnalle, mutta jokainen lukija varmasti ymmärtää, että kyseessä on suunnaton rahamäärä vuosittain.
Aivan oma kysymyksensä on, miksi yleensä kannattaa ryhtyä kotouttamaan henkilöä, jolla selvästikään ei ole todellisia edellytyksiä turvapaikan tai muusta syystä myönnettävän oleskeluluvan saamiseen.
Selvästi perusteettomat tapaukset pitäisi ottaa erilliseen jonoonsa, jossa hakemus käsiteltäisiin pikavauhtia ja henkilö palautettaisiin niin pian kuin mahdollista. Näin säästettäisiin myös kotouttamisen voimavaroja niitä todella tarvitseville ja ennen kaikkea niille, joilla on maahan jäämisen edellytykset kunnossa.
Kunkin maan etniset, uskonnolliset tai muut vastaavat ryhmät, joilla on mahdollisuus saada turvapaikka, tulisi määritellä erikseen, ja kaikki muut hakemukset hylättäisiin suoraan ilman enempää käsittelyä.
Lähtökohtaisesti turvapaikanhakijoiden määrä pitäisi saada minimiin ja mahdollisuuksien mukaan pyrkiä majoittamaan turvapaikan tarpeessa olevat lähtömaan alueelle tai sen ympäristöön esimerkiksi suomalaisten rauhanturvaajien suojeluksessa.
Mielestäni Suomella ei ole mitään syytä ottaa vastaan muita, kuin alkuperäisen Geneven sopimuksen hengessä määriteltyjä, uskonnon tai etnisyyden perusteella vainottuja ihmisiä. Tällaisia ovat olleet esimerkiksi Bosnian sodassa aikanaan vainotut.
Turvapaikka pitäisi myöntää ainoastaan siksi ajaksi, jonka vainot kestävät ja sen pitäisi olla nimenomaan turvapaikka, ei yhtään enempää. Vaaran ollessa ohi ihmiset lähtökohtaisesti palautettaisiin kotimaihinsa.
Turvapaikan saaneet majoitettaisiin vastaanottokeskuksiin, jossa heille tarjottaisiin katto pään päälle, ravintoa ja pieni, armeijan päivärahaa vastaava käyttöraha. Nykyiset sosiaalietuudet ovat täysin käsittämättömiä Suomalaisen veronmaksajan näkökulmasta.Todellisessa hädässä turvapaikkaa hakevat kiittävät hengestään eivätkä nurise siitä, että vastaanottokeskus sijaitsee syrjäisellä paikkakunnalla Suomessa.
Turvapaikan saaneilla olisi mahdollisuus opiskella suomea ja englantia, sekä hakea Suomesta töitä, jolloin aktiivisesti yhteiskuntaan sopeutuvilla olisi mahdollisuus päästä myöhemmin Suomen kansalaisiksi. Edellytyksenä maahan jäämiselle olisi työpaikan tai opiskelupaikan saaminen sekä sellainen suomen kielen taito, jolla pärjäisi ilman jatkuvaa tulkkausapua. Työpaikkaa vaille jääneet palautettaisiin lähtömaahan kriisin päätyttyä. Mielestäni tätä kohtelua voitaisiin soveltaa jo olemassa oleviin turvapaikanhakijoihin. Tätä kirjoittaessa toimistoamme siivosi somalialainen mies, joka puhui verrattain hyvää Suomea. Hänellä tuntuu olevan halu ja edellytykset kotoutua.
Alaikäisen lähettäminen turvapaikanhakijaksi on selvä lastensuojelurikos, ja kaikki alaikäisenä turvapaikkaa hakevat tulisi ottaa huostaan, antaa adoptoitaviksi vapaaehtoisiin suomalaisperheisiin ja katkaista yhteydet lähettäjäsukuun. Näillä ei tulisi olla mahdollisuutta perheen yhdistämiseen Suomessa, mutta mikäli perhe löytyisi ulkomailta, voitaisiin riittävän vanha lapsi palauttaa vanhemmilleen, jos adoptioperhettä ei ole siihen mennessä löytynyt.
Poikkeuksen tähän sääntöön muodostavat aidosti turvapaikan ansaitsevat, etnisen tai uskonnollisen vainon kohteena olevat henkilöt. Lasten määräaikainen turvaan ottaminen kriisialueelta samaan tyyliin kuin Suomesta lähetettiin lapsia Ruotsiin sodan alta, voi jossain tilanteessa tulla kysymykseen, kunhan kriisin päätyttyä lapset yhdistetään takaisin kotimaassa oleviin vanhempiin.
Trilogian kolmas ja viimeinen osa tulee painottumaan työperäisen maahanmuuton ja kotiuttamisen kysymyksiin.
Kommentoi